Blogin oikeasta laidasta löydät kaksi linkkiä, jotka vievät sinut Suomessa hiljattain käydyn "suuren esseekeskustelun" juurille. Tehtäväsi on tutkiskella ja lueskella linkkien takana löytyviä kommentteja ja esittää niiden pohjalta oma näkemyksesi esseestä lajityyppinä ja kirjoittajan ajatuksia perkaavana ilmaisumuotona. Voit myös kommentoida käytyä keskustelua, arvioida sen luonnetta ja sanoa kaikesta kirjoitetusta oma painava näkemyksesi.
Sana on vapaa!
pekka
Eniten minua häiritsee "Kirjallisuutta ilman muotoa" -tekstissä se miten siinä yleistetään kaikki esseet samaan muottiin. Vaikka en itse ole lukenut paljoakaan nykyesseitä, olen ihan varma että niitä löytyy joka lähtöön, eli myös esseitä joissa pohdiskellaan, haastetaan lukijaa, eikä tarjota kaikkia ajatuksia valmiiksi pureskeltuina, kuten Blomberg väittää.
VastaaPoistaItse olen myös sitä mieltä, ettei esseen muotoa tule rajoittaa sen tarkemmin, tai ruveta määrittelemään mikä ei ole essee. Jos teksti muistuttaa artikkelia, kolumnia, pakinaa tai mitä tahansa muuta tekstilajia, mutta kirjoittaja itse on tarkoittanut sen esseeksi ja haluaa kutsua sitä esseeksi, silloin se on essee. Niin yksinkertaista se on.
Mikään ei ole varmaan niin rasittavaa kuin ironian taakse piilotetut radikaalit näkemykset. Tämä tyyli täyttää (varsinkin verkossa) tapahtuvan akateemisen keskustelun, ja alistaa kaiken pikkunäppärällä oman älykkyyden varjelulle. Blombergin aloittaa artikkeliksi nimeämänsä esseen tällaisella kursivoidulla varauksella. ”Kotimaista nykyesseistiikkaa hallitsee opettava ja itsevarma sävy. Kirjoittaja myös tietää alusta alkaen mitä mieltä hän on käsittelemistään asioista. Näin lajitraditiota määrittävä pohdiskeleva ääni on saanut uuden jäsennyksen. Se suuntautuu ylhäältä alas.” Vaikka aloitus on naamioitu sitä seuraavan tekstin abstraktiksi, on sen itseironia niin ilmeisestä, että se varistaa paradoksaalisesti tekstistä pois kaiken tekijään kohdistuvan naureskelun. Tekijä on tässä tapauksessa varannut kaiken naureskelun itselleen, eikä anna lukijan nauraa mukana. Lukijan osana on vain tyytyä hymähtämään, niin kuin puhki selitetyn sanaleikin jälkeen. Blomberg syyttää tekstissään suomalaista nykyesseistiikkaa ”ylhäältä alaspäin suuntautuvaksi” opettavaksi ja itsevarmaksi. Se että hän mainitsee (ja näin tiedostaa) toimivansa itse samoista lähtökohdista, ei kuitenkaan erota Blombergin tyyliä millään tavalla hänen kritisoimastaan tavasta. Tämä onkin mielestäni koko kirjoituksen suurin ongelma: se väistää itse penäämiänsä kirjoitustapoja. Blomberg toimikin kuin väsynyt vanhempi, joka huutaa kurkku punaisena lapselleen: ”Älä huuda mulle!”
VastaaPoistaKritiikin uutisten julkaisemaa ”Suurta esseekeskustelua” kiinnostavamman vastauksen Blombergin tekstiin tarjoaa kritiikin yksi pääasiallisista kohteista Timo Hännikäinen, joka omassa blogissaan vastaa Blombergin kirjoitukseen asiallisen rauhallisesti. Olen pitänyt Hännikäistä pahimmanluokan uuvattina, mutta tällaiset analyyttiset kirjoitukset pakottavat tarkastamaan tätä näkemystä. Aivan kuin esseissään (tai ainakin siinä yhdessä, jonka luimme) Hännikäinen kirjoittaa itse asiasta, eikä takerru kaikkiin asian ulkoreunoilla roikkuviin lillukanvarsiin. ”Muoto luo miltei kaikki kaunokirjalliset merkitykset”, Blomberg linjaa. Mutta keskittyessä pelkkään muotoon on vaarana että sisältö alistetaan sille. Kaunokirjallisuudessa tämä voi toimiakin, mutta esseen kohdalla lienee olennaista myös se, mitä sanotaan.
Kanssaopiskelijat ovat tähän asti suhtautuneet ilmeisen tyytymättömästi Blombergin tekstiin – itseänikin sen tyyli ärsytti suuresti, mutta kirjoittajan pääajatuksen ostin kyllä heti: että kirjallinen muoto tai tekstuaalinen tyyli sinällään kuljettaa merkityksiä eteenpäin, luo ”kirjallisen kielen kelluvan pinnan” joka tuo pointteja esiin moninäkökulmaisesti ja luonnollisen hienovaraisesti. Näin harkittu tekstin käsitteleminen (vierastin hieman sitä miten Blomgerg käytti sanaa ”muoto” ylipäätään) välttää liian yksioikoisesti suuntautuvat suorat, yli-itsevarmat merkitykset ja ”sanomat.”
VastaaPoistaInnostuin koska tämänkaltainen kirjallisuuden lähestymistapa – mitä teksti tai ”rakenne” voi merkitä? - kiinnostaa minua kokonaisuudessaan. Oma ihanne-esseeni on hyvinkin lähellä näitä Blombergin ajatuksia, että eksplisiitisti lukijalle annetun valmiin pointin ja ennalta mietityn punaisen langan sijaan tekstin moninainen virta itsessään kuljettaa lukijan tiettyihin ajatuksiin – että essee on oman sisältönsä (viestinsä) syntyprosessin kuva. Tämä on kuitenkin äärettömän haastavaa. Itselleni tulee täysin voimaton olo kun vain ajattelenkin kirjallisten keinojen potentiaalia ja niiden onnistuneen käyttämisen vaikeutta.
Artikkeli/essee oli sangen provoava, koska tietenkin suorempaa mielipiteenilmaisua harjoittavat ”ei-kirjallisemmat” esseet ovat esseitä yhtä lailla eikä niiden esseemäisyyttä pidä evätä. Toisaalta näin ettei Blomberg sitä tehnytkään; hän vain halusi tuoda esiin nykyesseissä syrjemmälle jääneen kirjoittamisen tavan. Parantumattomana poststrukturalistien rakastajana kannatan kyllä tätä tekstikeskittynyttä lähetysmistapaa ilolla.
Poststrukturalisteista puheen ollen: heidän kohdallaanhan usein sanotaan, että he itse teksteillään kumoavat omat väitteensä. Kun Derrida vastustaa ”fallogosentristä” merkityskäsitystä ja väittää että kaikki merkitys pakenee jatkuvassa eron leikissä, hänhän luo différancesta uuden logoksen ja näin on itse vahvistamassa sitä mitä kritisoi. Mutta ilman tätä parodista tapahtumaa ei Derridan mielipiteenilmaus ole mahdollinen. Hän oli myös sen verran vääräleukainen ja tarkkavainuinen, että erittäin hyvin tiedosti tämän ristiriidan ja osasi sitä leikkisästi kummallisissa teksteissään hyödyntää.
Blombergille siis käy samantyyppisesti, mutta mielestäni hän kyllä selvästi yrittää pyrkiä ihanteeseensa ja antaa tekstin kuljettaa viestiä ”alhaalta ylöspäin” - siksipä hänen kirjoituksensa onkin tylsä ja sekava....tekstilähtöinen (eikä sanomalähtöinen) esseekirjoitus kun tosiaan on hirvittävän vaikeaa.
Auli
Kristian Blombergin metaessee on ärsyttävä, tyhmä ja kukkoileva. Toisin kuin Auli esitti, mielestäni Blomberg tekee fiksusti tiivistäessään väitteensä muodon-käsitteeseen. Se on tekstin punainen lanka muuten hyvin hajanaisessa ja jatkokysymyksiä väistelevässä käsittelytavassa. Hänen oma muotonsa on haettua, alleviivaavaa muotoa, se ajaa kaiken edelle kuin jyrä. Hänen hetkittäinen runollisuutensa on kuivuneella paperiliimalla liimattua ja pitkät argumentoivat lauseensa Hesarin otsikoista leikattu ja laadittu lunnasvaatimus. Hänen esseensä liikkumatila on tarkasti aidattu ja sen sisällä hän kiertää kehää, mikä on hänestä vain harkittua, ajalleen ominaista koreografiaa.
VastaaPoistaOnko tämä esseistiikan nykymuoto nyt oikeasti niin hirveän paha asia, kuten Blomberg antaa ymmärtää? Minulle, jolle suomalaisen esseen historia alkaa Nylénistä, ei muunlaista esseetä ole ollutkaan. Jos Nylénin tapa kirjoittaa esseitä on tapa saada nykyesseistiikalle medianäkyvyyttä, on se onnistunut tapa. Mitä vikaa pamflettimaisuudessa? Ei se ole toisenlaisilta kirjoittajilta pois. Blomberg valittaa, etteivät suomalaisen esseistiikan lumiaurat ole esteettisesti onnistuneita. Herrantähden, tuskin sitä tehtaalla edes ajateltiin!
Suuri esseekeskustelu taas osoittaa, että esseistit kykenevät nahistelemaan reviireistään ikuisesti. Suurin pelko on tulla väärinymmärretyksi, mikä on ehkä aavistuksen absurdia, koska he ovat, no, esseistejä. Hänninen on tästä loistava esimerkki. Hänellä on esseistille luonteenomainen taito ujuttautua toisten ihmisten esseisiin esimerkkinä Esseististä. (Tosin Nylén pystyy samaan ilman jatkuvia blogipäivityksiä, syvä kumarrus hänelle.)
Ymmärrän osaltani Blombergin pointin. Näin esseekurssin puitteissa minun kuitenkin on varmaan hyvä myöntää, että koen itse näiden suomalaisten nuorten vihaisten miesesseistinen uuskonservatiivisen asenteen vieraaksi. Osittain tästä syystä tunnistan Nylénin ja Hännikäisen esseissä tämän ”ylhäältä alaspäin suuntautuva” puheen, josta Blombergin puhuu.
VastaaPoistaPohjimmiltaan tässä keskustelussa on kyse esseen määritelmästä. Mikä voi olla essee? Onko esseen pakko olla tietyn kaltainen? Blomberg tuntuu peräänkuuluttavan älyllistä raukeutta ja flaneur-henkistä kuljeskelua mielen- ja kulttuurinmaisemissa. Ehkä hän myös kaipaa tietynlaista humanismia, jota suomalaisesta esseistiikasta ei juuri löydy.
Uudessa suomalaisessa esseessä taas mielenmaisema on myrkyttynyt ja henkisyyden rannat ovat saasteen tahrimat. Hännikäinen ja Nylén tietävät, miltä heistä tuntuu, eikä heidän tarvitse vaellella tekstuaalisuuden viidakossa löytääkseen vastauksia. Juuri tästä varmuudesta syntyy ”ylhäältä alaspäin suuntautuva puhe”: tekstissä ei enää ole näkyvissä minkäänlaista sisäistä ristiriitaa tai älyllisen etsinnän prosessia. Ja miksi pitäisikään olla? He tietävät, mikä heitä ketuttaa ja essee saa toimia tämän ydinajatuksen kuvituksena tai perusteluna. Esseen rakenteen ja kirjoittamisen kannalta tämä kuitenkin on perusteltu ratkaisu, jos halutaan välttää puuroinen sillisalaatti. Tuskinpa kukaan on ikinä oikeasti kirjoittanut esseen puhtaasti tajunnanvirtana. Näkökulma on aina olemassa, jopa kaikista perinteisimmissä esseissä. Nuoret vihaiset miehet eivät vain ärsyttävästi kätke sitä.
Mielestäni kuitenkin on kyseenalaista, voidaanko tällöin enää puhua esseestä. Tietenkin essee on lajityyppinä melko muodoton ja on vaikeaa sanoa, milloin essee on essee ja milloin essee on pakina ja milloin essee on tutkielma. Esimerkiksi yhteiskunnallinen essee vaikuttaa usein yhteiskuntatieteelliseltä tai –filosofiselta tutkielmalta vailla lähdeviittauksia.
Hei kaikille! Minun vastaukseni tulee tänne aivan hirveästi myöhässä, myönnän että unohdin koko tehtävän, kun muiden kurssien deadlinet ja kaikki muukin iski joulukuussa päälle... Toivottavasti kuitenkin esseeni saapui sähköpostilla perille (silloin kun se nyt pitikin palauttaa), en saanut koskaan siitä varmistusta, ja olen tullut jo vainoharhaiseksi siitä tuliko se ollenkaan perille, ja kurssin suorituksessa olisikin jotain epäselvää. En tiedä tosiaan missä vaiheessa meidän piti saada kurssista arvostelu (en sitä vielä ole ainakaan saanut). Ehkä vain stressaan liikoja. Toivottavasti ei haittaa kauhean paljoa, että nyt vasta vastaan tähänkin tehtävään, olen siitä pahoillani, asiat pitäisi hoitaa ajoissa ja kunnolla.
VastaaPoistaMutta joulu on todella aivan pian, joten hyviä jouluja kaikille ja hyviä jatkoja muutenkin opintojen parissa, oli mukava kurssi. Nyt kuitenkin vähän omia ajatuksiani aiheeseen liittyen.
Mielenkiintoisesti minusta koko keskustelun värjää mustaksi, sanoisinko suoranainen turha nahistelu, jonka johdosta itse kukin esseisti ja professori (kyllä, tarkoitan tätä väheksyvässä mielessä) esittävät kuinka heidän näkemyksensä on ainoita oikeita ja kuinka muut ovat vähintään ymmärtäneet kaiken väärin. Omaa oppineisuutta pitää oikein tulla korostamaan. Mitään keskustelua ei ole tällaisessa ympäristössä kovinkaan mielekästä mielestäni käydä. Itse olisin tässä vaiheessa painanut itse päälle ”ignoren”.
Itse en osannut kokea Blombergin esseetä hyökkääväksi, en vaikka olin ensin lukenut siitä enemmän tai vähemmän arvottavasti latautuneita kommentteja yms. Mielestäni Blomberg tavoittaa tekstissään hyvinkin ainakin jotain olennaista siitä mitä essee myös omasta mielestäni on – aina olennaisinta esseessä ei ole oma argumentointi, mielipiteiden esille tuonti, ellei tämä tietysti olekin tarkoituksena, ja aika monet kouluesseet tähänkin voidaan laskea, enkä lähtisi ollenkaan väheksymään tässä myös ”tavallisten ihmisten esseitä”, muutkin voivat niitä kirjoittaa, kuin itseään esseistinä pitävät, tai siis onhan tämä ainakin minun mielipiteeni asiasta. Esseellä voidaan tehdä monia asioita ja se voi hyödyntää monenlaisia kielellisiä keinoja, ja tämä mielestäni on esseen vahvuus – sillä on enemmänkin muotoja kuin vain yksi ja muodolla voidaan saavuttaa myös ehkä Blomberginkin kuvaamin tavoin jotain enemmän, antaa lukijalle tilaa ja mahdollisuuksia uudenlaiseen ymmärrykseen.
Miten nyt ylipäänsä minkään asioiden rajaamisessa ryhdytään liian marginaalisiksi, päädytään omanlaiseensa umpikujaan. Eihän tässä kohta mikään ole enää essee. Minä ainakin olen luullut, että olen kirjoittanut elämäni aikana useitakin esseitä. En tiedä onko suomalaisilla esseisteillä tarkoitus turvata oma reviirinsä ja korostaa: ”Hei ei tähän esseen kirjoittamiseenkaan ihan kaikki pysty.” Itse en lähtisikään edes vertailemaan yläasteelaisen esseetä jonkin esseistin teksteihin, tällä ei varmasti saavuteta mitään. Molemmat voivat yhtä hyvin olla esseitä. Se, että esseen rajat ovat avonaiset ja se mahduttaa sisäänsä hyvinkin erilaisia tekstejä, kuten ihan kurssilla omista ja luetuistakin esseistä huomattiin, on mielestäni nähtävä vain esseen vahvuutena. Esseitä voi kirjoittaa hyvin tai huonosti, niin kuin nyt mitä tahansa muutenkin. Emme saa kiinnittää liikaa huomiota esseenkään kohdalla eroihin, verrattaessa sitä nyt vaikka kolumniin tai pamflettiin. Usein unohdetaan yhtäläisyydet. Esseestä tekee mielestäni juuri esseen se, että sillä voi usein ylittää useitakin tekstien välisiä rajoja, hyödyntää vaikka niin runoutta, muita kaunokirjallisuuden piirteitä kuin kolumninkin piirteitä, ja ehkä siinä samalla myös sanoa jotain, pientä tai suurta, enemmän tai vähemmän merkityksellisestä tästä maailmasta ja kaikkeen siitä liittyvästä.
Hei Sasu,
VastaaPoistaesseesi tuli kyllä perille, mutta arviointia et ole vielä saanut, koska olen odottanut tätä nyt suorittamaasi tehtävää. Merkinnän kurssista saat toivottavasti vielä ennen joulua. Niille, jotka ovat vaadittavat tehtävät jo tehneet, kurssin suoritusmerkintä on lähtenyt rekisteriin.
Hauskaa joulua kaikille!
pekka
Okei, kiitos paljon tiedosta ja anteeksi vielä kerran myöhästymisestä, ei ole minun tapaistani, että tehtävät jää tällä tavoin roikkumaan... sain nyt tämän kuitenkin hoidettua niin voin olla taas rauhaisammin mielin.. :)
PoistaJoten siis hyviä jouluja vielä kerran!
Kristian Blomberg tavoittaa jotain olennaista tämän päivän näkyvimmistä suomalaisesseisteistä (mm. Nylénistä, Melenderistä ja Hännikäisestä) kritisoidessaan heitä pamflettimaisuudesta ja liiallisesta varmuudesta. Myös itse olen usein saanut kyseisten kirjoittajien töistä tosikkomaisen, saarnaavan ja ehkä jopa hieman pöyhkeän vaikutelman.
VastaaPoistaBlombergin tavoin näen tällaisella kirjoittamisella kuitenkin myös ansioita, jotka (uskontotieteilijänä) tosin muotoilen hiukan toisin: Nylénin ja kumppanien kirjoitusten voima kumpuaa niiden profeetallisuudesta. Sama retoriikka, joka leimaa heidän esseitään, on vallalla myös esimerkiksi Koraanissa ja Vanhan testamentin profeettakirjoissa. Profeetta on piikki rappeutuneen yhteiskunnan lihassa. Hän osoittaa yhteiskunnan kipupisteet, mutta toisin kuin poliitikkojen ja valtaapitävien hänen ei tarvitse olla sovinnollinen tai pyrkiä konsensukseen – eihän valtaa vailla olevan tarvitse etsiä kompromisseja. Niiden tarve tulee vasta vallan myötä. Valtaan päästyään Mooses ja Muhammadkin muuttuvat profeetoista poliitikoiksi. Mitähän eduskuntatyö tekisi Hännikäiselle tai Nylénille?
Nylénin ja kumppaneiden äänenpainot ovat profeetallisia – eikä mitään ole säälittävämpää kuin konsensushakuinen profeetta.
Profeetan tehtävänä ei ole miellyttää vaan kyseenalaistaa, kiusata ja piinata. Sen takia jokaisen kunnon profeetan osana onkin vastustus ja kiukku. Kuten Aleksis Salusjärvi kirjoittaa kommentissaan Kritiikin Uutisten ”Suuri esseekeskustelu”-kirjoitukseen, ”esseistiikka, mutta varsinkin pamfletti on kritiikin kanssa yhtenevä tekstilaji siinä suhteessa, että vastaanotosta ei voi vielä päätellä tekstin onnistumista”.
Keskustelun herättäminen ei ole itseisarvo eikä keskustelua herättävä essee ole välttämättä hyvä. Väittäisin kuitenkin, että essee, joka ei herätä minkäänlaista reaktiota lukijassa, ei ainakaan ole hyvä.
Suuttumusta tuntuu usein herättävän se, että lukijat tulkitsevat esseiden kertojaäänen kirjailijan omaksi ääneksi. Nylénin ja Hännikäisen mielipiteet eivät kuohuttaisi, jos ne luettaisiin romaanihenkilön lausumina. Fiktiivisellä kertojalla on sanomisen vapaus, josta esseistitkään eivät haluaisi luopua. Maaria Pääjärvi kirjoittaa tekstissä ”Ähäkutti, eivaiskaa”: ’Uuden esseekirjallisuuden piirissä halutaan pitäytyä postmodernin ”tekijän kuoleman” vaikutuksen alla. Teksti elää tekijästään riippumatta, eikä tämän tarvitse vastata siitä.’ Tällaista lähestymistapaa edustaa esimerkiksi Aleksis Salusjärven toinen kommentti: ”Kaunokirjallisen asiaproosaminän fiktiivisyys on myös ollut kirjallisuudessa selvyys jo ainakin 40 vuotta.” Näin ehkä onkin – kirjallisuudentutkijoiden keskuudessa. Jos esseen kuitenkin halutaan leviävän muuallakin kuin pienissä akateemisissa piireissä, ei samoja lukemisen valmiuksia voida odottaa koko kohdeyleisöltä. Moni lukija ei välttämättä osaa erottaa asiaproosaminää, jonka suojista Antti Nylén kirjoittaa, todellisesta Antti Nylénistä.