Kurssin vastuuopettaja:

Pekka Vartiainen, FT, dos.
e-mail: vartiainenp@gmail.com


4.11.2012

Palautteenannosta

Ryhdymme antamaan palautetta nyt valmistuneista esseistä seuraavalla tapaamisella 9.11. Tämä tarkoittaa sitä, että kaikkien tulisi lukea kaikki blogissa olevat esseet huolellisesti ja kiinnittäen huomiota esseiden tyylillisiin ja sisällöllisiin tekijöihin.

Seuraavat kysymykset voivat ohjata lukemistanne:
  • Miten teksti asettautuu esseen lajityyppiin?
  • Miten tekstin sisältö ja ydin välittyy lukijalle?
  • Kuinka yleistajuinen essee on? 
  • Mikä on tekstin väite tai "punainen lanka" ja millä keinoin kirjoittaja välittää sen lukijalle?
  • Miten väitteen argumentaatio toteutuu?
  • Säilyykö esseen tyylillinen ote loppuun asti?
  • Mikä on esseen tietoaines ja miten kirjoittaja hyödyntää sitä tekstissään?
  • Miten esseessä toteutuu lähdeaineiston yhdistäminen kirjoittajan omiin näkemyksiin? 
  • Onko käsittelyn kannalta olennainen esillä?
  • Onko esseen rakenne johdonmukainen ja kiinteä?
Istunnossa palautetta annetaan kirjoittajalle suoraan sekä pienryhmässä että yhdessä. Tarkoituksena on antaa palautetta, jonka avulla esseestä kyetään laatimaan toinen, entistä ehompi versio. Palautteen antoon osallistuvat siis kaikki!

Ne esseet, joita emme ehdi käsitellä tulevalla istuntokerralla, otetaan käsittelyyn viimeisellä tapaamisella 16.11.
Posio Karoliina/
Mikä avuksi koululiikunnan alamäkeen?

Viime aikoina olen saanut iloa elämääni kiertämällä Espoon ala-asteita laidasta laitaan ja pitämällä 1.- 4.luokkalaisille lapsille liikuntakerhoa. Koska niin opettaminen, urheilu sekä muiden auttaminen ovat aina olleet lähellä sydäntäni, on tämä ollut minulle lähes täydellinen tehtävä, jonka avulla olen lisäksi saanut vähän jonkinlaista käsitystä siitä, minkälaista ala-asteen opettajan työ todellisuudessa
olisi. Toissapäivänä asiat eivät kuitenkaan sujuneet aivan suunnitelmien mukaan, jos ne nyt
yleensäkään lasten kanssa sujuvat, sillä sain vastaani ensimmäistä kertaa varmasti monelle opettajalle tavanomaista nurinaa ja valitusta tunnin sisällöstä.
Yleensä tapanani on kysyä lapsilta ideoita tunnin sisältöön, ja pelasimmekin paraikaa lasten toivomaa ikuisuuspalloa kaikki yhdessä. Pikkuhiljaa tilanne alkoi kuitenkin riistäytyä käsistä joidenkin lasten kieltäytyessä noudattamasta pelin sääntöjä ja jatkettua pelaamista siitäkin huolimatta, että he olivat muiden mielestä jo selvästi pudonneet pelistä. Tämä aiheutti närää joissakin oppilaissa, jotka vaipuivat mielenosoituksellisesti kentän laidalle maahan istumaan ja ilmoittivat, etteivät pelaisi enää tuota peliä. Myöskään seuraava päättämäni laji, sähly, ei näille lapsille kelvannut, sillä se oli kuulemma tylsää. Lasten kanssa liikkuessa tilanne on kuitenkin sellainen, ettei aikaa jaaritteluun ja miettimiseen yleensä ole ennen kuin meteli on jo kova ja porukka hajaantunut, joten lupasin toteuttaa poikien toiveen kaupunkisodasta tunnin lopuksi, mutta ensin pelaisimme kierroksen sählyä. Punaisten liivien päällepukeminen valituksi tulleille epäonnisille oli myöskin epämieluisaa, mutta loppujen lopuksi saimme osan porukan kanssa pelin käyntiin toisten istuessa salin laidalla odottomassa lajin vaihtoa.
Mietin tilannetta vielä pitkään myöhemminkin kotona. Olinko tehnyt väärin valitessani sählyn ohjelmanumeroksi, vaikkeivät kaikki lapset pitäneet siitä, ja miten olisin saanut innostettua loputkin porukasta mukaan pelaamaan. Kokemukseni mukaan pallopelien pelaaminen joukkueittain on yleensä tytöille epämieluisampaa poikien paremmuuden vuoksi ja sama saattoi olla syynä ryhmän ainoalle tytölle olla osallistumatta peliin. Toki lapset ovat erilaisia, ja saattoi olla, etteivät loput pojista vain pitäneet sählystä lajina yhtä paljon kuin toiset. Ryhmädynamiikkaan kuului kolmen kopla erittäin vilkkaita poikia, joukko hieman rauhallisempia ja erillään olevia poikia, sekä tämä yksi tyttö. Oikeastaan ryhmällä ei ollut urheilukerhojen tyypillistä aktiivista innostusta liikkua, vaan he olivat pikemminkin eri tyylisiä lapsia, sellaisia jotka eivät olisi varmastikaan loistaneet koululiikuntatunnilla. Niimpä kun tällaiset lapset sekoitetaan yhteen muutaman räsävillin ja varsin liikkuvaisen pojan kanssa, on liikuntakerhon pitäjällä edessään varsin erityylistä porukkaa. Halusin kuitenkin pitää kiinni siitä linjasta, että opettajalla on suurin vastuu ja päätäntävalta tunnilla, ja kun kerran jotain olin ilmoittanut pelattavan, pidettäisiin siitä kiinni. Mielestäni opettajan pitää nimittäin olla oppilaiden yläpuolella, sillä lasten täytyy voida luottaa siihen, että opettaja hallitsee tilanteen kaikissa olosuhteissa ja että hänellä on suurin päätäntävalta kerhon sisällä. Lisäksi tiesin, että jos nyt antaisin periksi, niin aina löytyisi jokin laji, josta joku ei pitäisi, emmekä loppujen lopuksi pääsisi koskaan yhteisymmärrykseen lajinvalinnasta. Lapsien on myös opittava, ettei aina saa tahtoaan läpi, vaan joskus on tehtävä asioita muiden mieliksi ja odotettava omaa vuoroaan. Niimpä vedin sählyerän läpi, vaikka mielessäni tuntui pahalta, että osa lapsista istui vain reunalla odottamassa, vapaaehtoisessa liikuntakerhossa.
Enkä ole ainut, joka pohtii koululiikunnan nykytilaa. Lehdet ja internet ovat täynnä mielipidekirjoituksia tästä aiheesta, josta lähes jokaisella tuntuu olevan joku mielipide, tai ainakin omakohtainen kokemus. Emmekä pohdi tätä aihetta vain huviksemme, vaan on ikävä tosiasia, että lapset jakautuvat pian entistä enemmän kahtia niihin, jotka liikkuvat terveellisesti sekä niihin, jotka lähes välttävät liikkumista kokonaan. Tämä aiheuttaa tietenkin myöhemmin mittavia ongelmia yhteiskunnalle, jonka pitäisi huolehtia kasvavista sairauskustannuksista. Siispä yritän tässä esseessä nyt vähän muiden mielipiteen ilmaisijoiden kanssa etsiä ratkaisuja, miten lapset ja nuoret saataisiin koulun puolesta enemmän löytämään tiensä liikkuvan elämäntavan pariin. Samalla kun kyse on koululiikuntatunneista, voin käyttää tämän tilaisuuden hyväkseni miettimällä omia mahdollisuuksiani vaikuttaa liikuntakerhoja käyvien lasten tulevaan innostukseen ottaa liikunta osaksi elämäänsä jatkossakin.
Puhuttaessa koululiikunnan kehittämisestä, on tärkeää huomata, kuinka koko liikuntakulttuurimme on muuttunut. Kuten Päivi Ängeslevä Helsingin Sanomien mielipidekirjoituksessa toteaa 8.9.2008, ei koululiikunta voi riittää yksin pelastamaan maamme nuorisoa, sillä "pihaleikit ovat miltei kadonneet, eikä kunnillakaan ole liikuntakerhoja--". Samalla aiheella jatkuu mielipidekeskustelu lehden palstalla pari viikkoa myöhemmin, jossa nimimerkki Espoo kirjoittaa, että "nuorten elämäntavoista muotoutuu huomispäivän kansanterveys", todeten että lapsemme voivat yhä huonommin sekä henkisesti että fyysisesti. Olen kirjoittajan kanssa samoilla linjoilla siinä, että "liikunnallinen elämäntapa opitaan jo lapsena", eikä menetettyä tapausta tietenkään saa takaisin liikunnan pariin pelkillä koulun liikuntatunneilla, joista varmasti muodostuukin vastenmielisiä nuorelle, joka ei ole eläessään harrastanut liikuntaa. Koululiikuntakeskustelussa tulisi miettiä, kuinka suuren vastuun liikuntatunnit voivat ottaa kantaakseen nuorison terveyden pelastamisessa.
Nimimerkki Espoo jatkaa kirjoitustaan, että "vain koululiikunnan kautta on mahdollista tavoittaa -- ne oppilaat, joille liikunta olisi kaikkein välttämätöntä". On varmasti totta että näin on, terveydenhoitajan tarkastusten lisäksi, mutta mielestäni joku vastuu on myös vanhemmilla ja perheillä itsellään opettaa lapsilleen hyödyllisiä elämäntapoja ja näyttää esimerkkiä viemällä lapset hiihtoladuille. Myös nimimerkki 15-vuotias Helsinki kirjoittaa 4.5.2009, ettei ihmettele yhtään, mikei osalla nuorista ole minkäänlaista liikuntaharrastusta, jos heidän ainoa kokemuksensa liikunnasta ovat koulun liikuntatunnit. Loppujen lopuksi liikuntatunnitkaan eivät enää yläasteella lähde nollatasosta liikkeelle, vaan aivan kuten matematiikassakin, oletuksena on että oppilas osaa jo tietyt perustaidot. Woman's sport and fitness foundation:in johtaja Sue Tibbals sanoo, että koululiikunta on vastuussa asenteista liikuntaa kohtaan. Uskon että näitä asenteita voidaan osaltaan myös muokata terveystiedon tunneilla, joissa liikunnan hyötyjä käydään teoreettisesti läpi.
Koululiikunnan roolin lisäksi mielipidepalstan kirjoittajat iskevät hampaansa toiseen keskeiseen väittelyaiheeseen; kuntotesteihin. Kerttu Rantala, joka on kolumnissaan soluttautunut yläkoulun liikuntatunnille aihetta seuraamaan, tuo esille tärkeän huomion testeistä: "Testattavia asioita, kuten tasapainoa, ponnistusvoimaa ja lihaskuntoa harjoitellaan tunneilla hyvin vähän". Tässä mielessä on hassua, että kouluaineessa pidetään ikäänkuin koe jostakin, jota ei olla ollenkaan tunneilla harjoiteltu, jotakin mitä ei takuulla tapahtuisi matematiikan tunneilla. Vastuu testeissä parantamisesta jää kokemukseni mukaan kokonaan oppilaalle itselleen, joten on totta, ettei testejä näin ollen olisi kovin perusteltua pitää. Toisaalta, jos ne kaksi viikkotuntia liikuntaa käytettäisiin yksinomaan fyysisen suorituskyvyn parantamiseen, olisi valitus tunneista varmasti vielä kovempi, kun oppilaat laitettaisiin kuntopiiriin treenaamaan selkä- ja vatsalihaksia.
Pitäisikö testaamisesta siis luopua kokonaan tai muuttaa ne vapaa-ehtoisiksi? Mielestäni ei, sillä liikunta on testattava oppiaine siinä missä muutkin koulun arvosteltavat aineet, eivätkä kaikki ole äidinkielessäkään yhtä hyviä, vaikka siinäkin testataan kirjoitustaitoa ja kielioppisääntöjen muistamista. Kaikissa aineissa on vara parantaa, ja aivan samalla tavalla on oppilaiden mahdollista parantaa suorituksia ja kuntoaan myös liikunnassa. Ehkäpä liikuntatuntien tehtävä onkin antaa kipinä liikunnallisuuteen realistisemmalla mahdollisella tavalla, eli vertailemalla omia testituloksia tyttöjen ja poikien keskiarvotuloksiin. Jos jäät liikunnan ensimmäisellä kurssilla alle keskiarvon, osaat varautua seuraavaan testiin treenaamalla vatsalihaksia valmiiksi ja parantamalla näin tulosta seuraavalla kurssilla. Opettajakin varmasti huomaa ja palkitsee tällaisen positiivisen kehityksen.
Kuntotestit eivät kuitenkaan yksin rakenna liikunnan numeroa, vaan tärkeintä on tuntiaktiivisuus ja yrittäminen. "Osa oppilaista voisi hyötyä myös liikunnanopettajan henkilökohtaisesta liikuntaneuonnasta", mainitsee liikuntatieteiden lisensiaatti Mirja Hirvensalo Liikunta ja Tiede 4/12-artikkelissaan. Tämä onkin hyvä idea, sillä lapset eivät aina edes käsitä liikunnan merkitystä terveydelle. Hirvensalo jatkaa kuitenkin, ettei toimintakyvyn seuranta aina rakenna oppilaan minäkäsitystä myönteiseen suuntaan, minkä vuoksi tuloksia tulisi verrata vain omiin aiempiin suorituksiin sekä liittää tähän yhteyteen opettajan "ohjaava ja kannustava palaute". Hirvensalon mukaan testeillä pitäisi olla vain arvosanaa nostava vaikutus. Itse pidän tätä hieman epäoikeudenmukaisena kohteluna, sillä heikompien oppilaiden heikkoja suorituksia hyssyteltäisiin eikä niiden annettaisi vaikuttaa liikunnan arvosanaan. Ymmärrän että liikunta on eri asia kuin esimerkiksi matematiikka, sillä siinä arvostelun kohteena on jokaisen oma keho ja kunto, muttei matematiikassakaan katsota sormien läpi lahjattomien oppilaiden heikkoja koesuorituksia loppukokeissa. Kaikkien oppilaiden on myös hyvä tietää, jos he ovat onnistuneet tippumaan tuloksissaan kauaksi normaalista tasosta.
Samaa mieltä ei kuitenkaan ole mielipideosaston liikuntapedagogiikan lehtori Jyväskylästä, joka 7.11.2008 viittaa Jyrki Loiman aiempaan kirjoitukseen, jossa hän viittasi koulutragedioihin kirjoittaessaan että "onnistumisen tunteet ilman jatkuvaa vaatimusta paremmasta ovat osa ihmisarvoista tulevaisuutta". Lehtorin mukaan on tavoitteena kouluttaa tulevia liikunnanopettajia niin, että oppilas on arvokas riippumatta siitä, kuinka hyvin hän suoriutuu. "Tärkeintä on yhdessä tekeminen, ei vain lopputulos", hän jatkaa. Erityisen tärkeää tällainen asenne on mielestäni ala-aste-ikäisten lasten kohdalla, joilta ei vielä pitäisi vaatia suorituksia, vaan innostaa liikkumaan.
Kuntotestikeskustelu on osa laajempaa keskustelua liikuntatuntien uudistamisesta ja sisällön monipuolistamisesta "oppilasystävälliseen suuntaan". Lukiolainen Noora Tanska ottaa kantaa keskusteluun 8.10.2012 kirjoituksessaan otsikolla Koululiikunnan lajikirjo on saatava monipuolisemmaksi. Hän ehdottaa "erikoisempia lajeja, kuten ratsastusta, ninjutsua, miekkailua" ja "jousiammuntaa", jotta "perinteisistä lajeista vähemmän kiinnostunut oppilas ylläen löytää itselleen mielekkään harrastuksen ja innostuu liikunnasta". Toki on tärkeää tuoda vaihtelua näillä lajeilla liikuntatunneille, mutta tosiasia on, että kyseiset lajit ovat fyysisesti siitä heikoimmasta päästä. Jotta liikunnasta olisi hyötyä, olisi siinä joko hengästyttävä tai hankittava hiki pintaan, enkä voi taata että näin välttämättä tapahtuu jousiammunnassa. Jos taas oppilas harrastaa vain sellaista liikuntaa, jossa ei keho joudu kunnolla välillä koetukselle, ei liikunta takaa terveellistä elämäntapaa. Perinteisiä liikuntapelejäkin on niin montaa muotoa ja eri säännöillä, ettei niitä mielestäni tarvitse säännöllisesti välttää.
"Eksoottisia liikuntalajeja" kuten itsepuolustuslajeja toivoo myös kirjoittaja 15-vuotias Helsinki 4.5.2009. Hän myös toivoisi "opettajien ajattelevan niitä oppilaita, jotka eivät pidä kyseisistä lajeista, ja ottavan tämän huomioon arvostelussa". Kirjoittaja on kyllä oikeassa siinä, ettei arvostelu ole kovin objektiivista, mikäli samat lajit toistuvat tunnista toiseen, esimerkiksi uiminen tai telinevoimistelu, ja tietyt oppilaat vain eivät hallitse kyseisiä taitoja yhtä hyvin kuin muita lajeja. Kaikilla liikkujilla on yleensä oma vahvuus- ja heikkousalue, mutta kyllä ne jotka ovat liikunnallisesti muutenkin lahjakkaita pystyvät näyttämään taitonsa melkein lajissa kuin lajissa. Lisäksi kovin eksoottisiin lajeihin siirtyminen eriarvotuttaisi voimakkaasti syrjäseutujen alueita, joilla ei ole mahdollisuutta kutsua paikalle vierailijoita tai etsiä lähintä kiipeilykeskusta.
Myöskin enemmän vaihtelua kaipaa HS:n Nuorten postin kirjoittaja Hollola 20.3.2010, joka ehdottaa valinnanvapautta tilanteessa, jossa oppilas voisi sisäjalkapallon sijasta lähteä käymään liikuntatunnin aikana kuntosalilla tai lenkillä. Mielestäni tämä on loistava idea, joskaan ei kovin toteutuskelpoinen, ottaen huomioon sen mahdollisuuden, että suurin osa luokasta suuntaa lenkille vaikka läheiseen kahvilaan. Kuitenkin valinnanvapaus voisi lisätä motivaatiota liikkua ja antaa aikaa tällaiselle mahdollisuudelle käyttää kuntosalia tai käydä lenkillä esimerkiksi keskellä kiireistä koeviikkoa, jolloin ei muuten jää aikaa liikkumiseen. Muistaakseni esimerkiksi yhteislenkkejä, jotka olisivat hyvä keino kohottaa ryhmähenkeä muutenkin, ei koululiikunnassa koskaan ainakaan tyttöjen puolella järjestetty. Valinnanvapaus tulee opetussuunnitelmassa esille usein sitä kautta, että opettaja kurssin alussa pyytää oppilaiden mielipiteitä tulevan kurssin lajikirjosta. Tuntien toteutuksen kannalta valinnanvapaus on vähän hankala toteuttaa, kun opettajan on pysyttävä kärryillä siitä, mita kukin tekee ja järjestettävä monenlaista ohjelmaa. LTI Mirja Hirvensalo esittää että oppilaiden itsensä esittelemät ja opettamat lajit voitaisiin ottaa mukaan opetussuunnitelmaan, ja tämä onkin loistava tapa hyödyntää oppilailla olevaa erilaista lajiosaamista. Samoin liikunnanopettajilla on varmasti vielä paljon käyttämätöntä potentiaalia ja juuri Hirvensalon ehdottama henkilökohtainen liikuntaneuvonta olisi innokkaille oppilaille hyödyksi. Myös kaupunki voisi tukea nuorten liikkumista rahoittamalla koulujen ja urheiluseurojen yhteistyötä, kuten kirjoittaa nimimerkki Espoo 17.9.2008 otsikolla Koulut ja urheiluseurat saisivat yhteistyöllä nuoret liikkumaan. Kirjoittaja ehdottaa, että urheiluseurojen valmentajat osallistuisivat koululiikuntatunteihin tai pitäisivät toisen viikottaisista liikuntatunneista, jolloin oppilailla olisi mahdollisuus tutustua eri liikuntalajeihin ammattilaisen johdolla. Erityisesti tämä olisi mielestäni hedelmällistä lasten liikuntatunneilla, sillä lapset ovat luonnostaan uteliaita ja vielä sopivassa iässä aloittamaan melkeinpä minkä tahansa harrastuksen.
Liikuntatuntien lisäämistä ovat ajaneet monet tahot, ja hallitus päättikin perusopetuksen tuntijaon uudistuksen yhteydessä lisätä liikuntatunteja yhden lisää sekä ala- että yläkouluun. Nuorisuomi.fi sivuston mukaan 25% 7-18 vuotiaista lapsista on lihavia, joten liikunnan lisääminen heille on tärkeä veto suunnan näyttäjänä. Sivuston mukaan liikuntaa olisi oltava vähintään kaksi tuntia päivässä lasten terveen kehityksen turvaamiseksi. Liikan lisäystä toivotaan myös HS:n mielipidepalstalla, jossa Santeri Lang, 13, kirjoittaa 8.10.2012 että liikuntaa pitäisi olla ainakin neljä tuntia viikossa, kun "vaatteiden vaihtokin vie jo osan tunnista" ja "koulun jälkeen kaikki menevät vain tietokoneelle pelaamaan".
Myös HS:n Nuorten postin kirjoittaja Hollolasta (20.3.2010) puoltaa, että liikunta ja raitis ilma auttaisivat keskittymään pitkinä koulupäivinä. Sekään asia ei siis ole aivan sama, missä kohti päivää lapset liikkuvat, sillä iltapäivän liikuntakerhoja vetäessäni huomaan lasten jo olevan varsin levottomia ja väsyneitä päivästä. Toisaalta liikunta keskellä päivää saattaisi rauhottaakin porukkaa jaksamaan vielä iltapäivän teoria osuuden. "Joka jaksossa mielestäni vähintään yksi tunti viikossa liikuntaa", jatkaa kirjoittaja, "pitkät koulupäivät tuntuivat erittäin raskailta". Kirjoittaja myös toivoo enemmän pakollisia kursseja, jotta liikuntaa harrastavat pysyisivät hyvässä kunnossa. Luulempa kuitenkin että hyvä kuntoisia auttaisi enemmän valinnaisten kurssien lisääminen, joille ehkä hakeutuukin enemmän motivoituneita urheilijoita.

3.11.2012

Sasu Huovari / Rinnakkaiseloa – mietteitä nykypäivän ihmisestä

Rinnakkaiseloa – mietteitä nykypäivän ihmisestä

It's all in my head, if you want, you can look inside.”
Underoath, Lost in the Sound of Separation: The Created Void

          Mistä aloittaa? Mihin lopettaa? Milloin epätavallisesta tulee tavallista? Järkevästä järjetöntä? Halveksutusta haluttavaa? Yksityisestä yleistä? Rumasta kaunista? Rajoja. Moderni-ihminen on venyttänyt nämä rajat äärimmilleen. Ihminen onkin siitä erikoinen, että riittää kun antaa sille pallon käteen, niin se keksii sille tuhansittain erilaisia käyttötarkoituksia. Enkä puhu nyt vain jalkapallosta. Ja me vielä jaksamme innostua kaikesta. Mielenkiintomme on pohjaton. Haluamme kokeilla kaikkea uutta. Olemme ensimmäisinä avaamassa ovea, jossa lukee: ” VAARA, ÄLÄ AVAA! ”, nähdäksemme vain mitä sisällä on. Jaksamme tehdä hyvinkin yksinkertaisia asioita uudestaan ja uudestaan, ja silti koemme ne mielekkäiksi, tärkeiksi. Pelaamme aivan samaa peliä uudestaan ja uudestaan, ihan vain siksi, että tulisimme siinä paremmaksi. Tai miksei ihan vain huvikseen? Pitääkö kaikkeen edes olla syytä? Nykyteknologiasta, tietokoneista ja älypuhelimista aina televisioon, on tullut meille joka päiväistä arkea. On hienoa omistaa Apple (maailman yliarvostetuin tuotemerkki) ja käyttää sosiaalista mediaa. On hienoa omistaa vähintään kolme pelikonsolia ja jokaisesta kodista löytyy ainakin kaksi tietokonetta. Aina näin ei ollut.
           Avaan tietokoneen. En osaa enää sanoa kuinka usein sen olen elämäni aikana tehnyt. Tuhansia kertoja. Tietokoneesta on tullut, jos nyt ei aivan parasta ystävää, niin hyvä kaveri. Monin tavoin niin hyödyllinen. Aina hyvää seuraa. Silti se on niin petollinen. Peto, joka ei koskaan nuku. Peto, jota emme koskaan pysty kesyttämään. Syömässä yhä enemmän aikaamme. Nielemässä meitä sisäänsä. Se tarjoaa meille niin paljon; toisia maailmoja. Mitä me annamme sille takaisin? Tämän kaverisuhteen ylläpitäminen ei todella ole aina helppoa. Enkä minä ole ainoa. Miljardit ihmiset käyttävät tietokonetta erilaisiin tarkoituksiin päivittäin. Se on enemmän kuin tarpeeksi. Enemmän kuin minä ainakaan pystyn hahmottamaan. Olen osa tietokonesukupolvea, tai niin minulle ainakin on kerrottu. Aloin käyttämään tietokonetta oikeastaan vasta yläasteella, mikä hauskaa kyllä on suhteellisen myöhään, ainakin jos nyt asiasta puhutaan. Jopa minun lapsuudessani olivat tietokoneet vanhoja kunnon romukasoja, joiden käynnistämisessä kesti enemmän kuin nykyään kukaan jaksaisi odottaa. Ensimmäiset kokemukseni internetistäkin olivat aikana, jolloin meillä vielä maksettiin netinkäytöstä käytettyjen minuuttien mukaan. Kuinka kivikautista.
           Olen osa sitä tietokonesukupolvea, joka on saanut vihat niskoilleen selkärangattomuudesta ja uusavuttomuudessa. Lapset käyttävät aivan liikaa tietokonetta. Pelaavat päivät pitkät pelejään. Saavat huonoja vaikutteita. Tulevat väkivaltaisiksi. Aikuisten, anteeksi korjaan, nörttien, vaarattomasta hifistelystä ja koodailusta sekä pelaamisesta pimeissä nurkissaan oli tullut nuorten ongelma. Kirottuja olkoon Sony ja Nintendo. Onneksi en ole enää lapsi. Mutta kuinka siinä oikein kävikään? Samalla kun olemme yhä enemmän huolissamme siitä, kuinka lapset aloittavat käyttämään tietokonetta suurin piirtein vaippaiässä, on yhä vanhemmat ihmiset ottaneet niin sosiaalista mediaa kuin muutakin internetiä haltuunsa. On okei käyttää tietokonetta, ei haittaa vaikka olet jo viisikymmentä. Vielä ehtii hyvin mukaan. Mielestäni oli jo hyvin huvittaa, kun siitäkin oltiin saatu väännettyä uutinen, kun Björn ”Nalle” Wahlroos kertoi pelaavansa Angry Birdiä. Siis oikeasti? Kuka nykyään ei sitä pelaisi? Entinen yläasteen opettajani on puhunut innostuneemmin Angry Birdsistä kuin minä koskaan, ja varmasti myös pelannut enemmän. Tyypillinen pelaaja ei enää ole teini-ikäinen poika, jolla finnit vasta puhkeaa naamaan. Milloin tässä ehti näin käydä?
           Tarkoitan, jos Suomessa oli hyväksyttävää jo yhdeksänkymmentäluvulla olla homo, milloin sitten siitä tuli hyväksyttävää, että aikuiset roikkuvat netissä pidempään kuin lapsensa ja siitä, että iskä pelaa enemmän tietokoneella World of Warcraftia kuin perheen teini-ikäiset pojat? Miksei kukaan nostanut siitä haloota? Pääsikö tämä menemään vähän niin kuin sormien läpi? Ollaan nyt ihan hyshys vaan, kun aikuisia alkoi yleisesti kiinnostaa nuorten paheksutut tavat? Ne eivät olekaan niin turmiollisia. Nykyään on normaalia, että kaiken ikäiset käyttävät tietokonetta, ihan nyt mihin tarkoitukseensa tahansa. Hetkinen, senhän piti olla haitallista. Epänormaalia. Ainakin se oli. Eikä siitä ole edes montaa vuotta. Missä ovat syytökset aikuisia kohtaan? En muista kuulleeni yhtään. On siis okei olla aikuinen ja pelata kaksikymmentäneljä tuntia päivässä Counter Strikea, tai siis tietenkin Call of Dutya. On okei olla aikuinen ja kirjoittaa Twitteriin mitä tahansa typerää, oli kyse sitten vaikka ulosteen väristä, ja lähetellä alastonkuviaan muiden nähtäväksi. Tai siis kunhan et vain ole julkkis. Kaikki on siis hyvin kunhan olet tarpeeksi vanha. Tiedät mitä teet. Niinhän? Eivät ne peleissä tapetut ihmiset ole oikeita.
         Kuin varkain aikuiset ovat raivanneet tiensä internetin ja pelien syövereihin. Paluuta ei enää ole takaisin. Esimerkiksi Facebookilla on maailmassa jo yli miljardi käyttäjää. Internetin tarjoamien free to play pelien suosio on ollut esimerkiksi myös valtaisaa. League of Legendsiä pelattiin yhden vuoden aikana peräti 1,3 miljardia tuntia. Ja puhun nyt ainoastaan yhdestä ainoasta pelistä. Yhdestä. On kai turha enää puhua tietokonesukupolvesta, joka viittaisi ainoastaan nykypäivän nuoriin. Ihmisestä ja teknologiasta on tullut tietyllä tavalla erottumattomia. Turha sitä on enää kieltää. Me elämme maailmassa, jossa on normaalia, että tietokone on aina vieressä. Tai puhelin, täppäri, mikä vain. Olemme online silloinkin, kun pitäisi olla offline. Olemme Facebookissa ja pelaamassa, vaikka olisi essee kirjoitettavana, työt kesken, rakas ihminen odottamassa. Jos tekniikan kehitys on antanut meille paljon hyvää, niin aina löytyy jotain valitettavaa. Miksi me käytämme vuosia elämästämme teknisten laitteiden ympäröiminä, tietokoneella tai televisiota katsoen? Ei meitä siihen kukaan pakota. Mitä meistä on tullut?
           Mitä minusta on tullut? Olen käyttänyt elämästäni jo tähän mennessä vuosia niin tietokoneella olemiseen kuin pelaamiseenkin, puhumattakaan television katselusta tai ihan vain musiikin kuuntelemisesta mp3-soittimella tai vastaavalla. Ensimmäisen pelikonsolini sain ollessani ala-asteella. Nintendo tai ihan vain Super Mario on ollut suuressa osassa minun pelihistoriaani – en osaa edes tarkasti sanoa miten se minuun on vaikuttanut. Puhumattakaan piirretyistä, joilla suorastaan aivopesin itseäni ollessani vielä alle kouluikäinen tai senkin jälkeen. Muistan yhä ulkoa tai pienen muistelun jälkeen pelottavan monia jaksoja Muumeista tai Vili Vilperistä. Ainakin lastenohjelmat olivat tuohon aikaan kunnollisia. Internetin sosiaaliset puolet löysin kuitenkin vasta yläasteella. Aloin pelaamisen ohessa tutustumaan ihmisiin. Myöhemmin aloitin myös toden teolla verkkopelaamisen. Pelasin enemmän kuin koskaan. Miksi en tehnyt jotain muuta? Elämässäni on vaiheita, joissa varmasti olen liikaa käyttänyt tietokonetta tai pelannut. Elämässäni on ollut enemmän tai vähemmän masentavia jaksoja, jolloin internetin tarjoama maailma on tuntunut todellista maailmaa paremmalta paikalta. Paikalta, jossa edes joku minut hyväksyi omana itsenäni. Olen kirjoittanut elämäni aikana tuhansittain tekstiviestejä. Olen kirjoittanut miljoonittain sanoja. Suuri osa niistä on kadonnut jo internetin syvimpiin uumeniin tai kadonnut radioaaltojen mukana, joksikin jota en osaa edes nimetä. Pelottavan suuri osa näistä sanoista kertoo minusta enemmän kuin uskallan edes arvata. Olen kirjoittanut ihmisille, joista minulla ei ole edes tietoa keitä he todella ovat. Eikä sillä oikeastaan koskaan ole ollut merkitystä.
           Vaikka suuri osa kirjoittamastani tekstistä on jo kadonnut niin ei kuitenkaan kaikki. Osa niistä ei katoa koskaan, vaikka itse sitä haluaisin. Osa on vielä tallessa minulla itselläni: sadoittain ellei tuhansia kirjoittamiani tekstiviestejä, suuriakin osia keskusteluhistorioista, joita olen internetin välityksellä käynyt sekä enemmän tai vähemmän ajatuksenvirrallinen blogi, johon olen jo neljä vuotta kirjoittanut. Näistä teksteistä löytyy iso osa myös siitä mikä minä sisimmissäni olen. Olen paljastanut paljon itsestäni, enemmän kuin monelle olen ikinä ihan oikeasti puhumalla kertonut. Jos minun pitäisi kirjoittaa itsestäni kirja, löytäisin näistä teksteistä paljon olennaista itsestäni. Ja vaikka itse siihen joskus on vaikea uskoa, ihmiset muistavat. Internet, ei ole mikään keinotekoinen ulottuvuus, todellisuuden korvike, jossa ihminen ei voisi kokea asioita, tunteita. Se paikka missä ihmismielet kohtaavat, antavat väläyksiä toisistaan. Ainakin parhaimmillaan. Itse olen elämäni aikana kokenut monia asioita nykyteknologian avulla, jotka ovat muokanneet minusta tällaisen kuin nyt olen. Olen tavannut aivan erityisiä ihmisiä, joita en varmasti muuten olisi koskaan tavannut. Olen pelannut pelejä, jotka ovat antaneet minulle enemmän kuin moni lukemani kirja koskaan. Kuullut musiikkia, jota en olisi koskaan muuten kuullut. Ne ovat asioita, jotka ovat auttaneet minua jaksamaan ja jatkamaan eteenpäin. Erilaisten maailmojen väliset seinämät ovat ohentuneet. Olen monella tapaa itse ollut todistamassa sitä, miten tapa olla ihminen on muuttunut.
           Internet on tarjonnut monia uusia tapoja ihmiselle ilmaista itseään. Sosiaaliset mediat tarjoavat käyttäjilleen väyliä tavoittaa ihmisiä ympäri maailmaa, saada hyväksyntää itselleen ja toiminnalleen. Youtubeen ladataan päivittäin tuhansittain uusia videoita ja miljoonat ihmiset katsovat niitä päivittäin. Ihmiset kirjoittavat ja välittävät muille elämästään yhä enemmän kuin koskaan ennen. Yksityisestä on tullut yleistä. Enää ei ole puutetta materiaalista, joka kertoisi jotain nykypäivän ihmisestä. ”Pimeällä” keskiajalla ihmisellä varmasti olisi ollut käyttöä Facebookille, emme ainakaan eläisi siinä uskossa, että keskiajan ihminen eli onnettomassa ja pimeässä maailmassa: ” Lol, taas ne yritti myydä niitä vitun aneita. Ihan kuin ei olisi parempaakin tekemistä? 231 tykkäystä.” Tarkoitan miksei? Miksi ihmiset eivät olisi aina käyttäneet teknologiaa, jos sitä vain olisi ollut saatavilla? Varmasti Caesar olisi twiitannut voitokkaan sotaretken jälkeen kuuluisan lausahduksensa "Veni, vidi, vici”. Siitä ainakin olisi riittänyt keskustelua. ”Et tu, Brute”, kommentoi samoin käyttäjä Caesar, kun Brutus lähetti yleiseen jakoon arkaluontoisia kuvia hänestä? Entä jos renessanssinero Leonardo Da Vincistä olisikin tullut peliriippuvainen ammattilaispelaaja, ja Mona Lisa olisikin valokuva? Entä sitten fiktiossa? Odysseus? Siinä vasta olisi ollut kaveri, joka olisi tarvinnut navigaattoria. Tai ehkä hän käyttikin Applen karttoja. Ei ihme, jos on eksyksissä. Raamattu olisi televisiosarja? Ainakaan se ei saisi nykyään enää ketään uskomaan yhtään sen enempää siihen, että se olisi totta. Entä jos Kalevala olisikin ollut tietokonepeli, olisiko se voinut vaikuttaa ihmisiin yhtä paljon? Minulla on ainakin 60-levelinen shamaani Kalevalassa, sain juuri ryöstettyä Sammon takaisin – se vasta oli eeppistä?
           Ikinä ei ehkä ole ollut olennaista millä keinoin ihminen on itseään ilmaisut. Olennaista ei ole ollut se onko kirjoittanut runonsa pergamenttiin vai tietokoneen tekstinkäsittelyohjelmaan. Kirjeistä on voinut muuttua sähköposteja tai tekstiviestejä. On ilmestynyt elokuvia ja levyjä. On kehittynyt uusia innovaatioita ja tapoja ihmisen itseilmaisuun ja kommunikaatioon ja ne elävät vanhojen rinnalla. Mekin luemme yhä kirjoja. Vain mielikuvitus on ollut rajana, nyt ja ennen – sekä teknologia. Nykyteknologia on antanut meille keinon ilmaista itseämme yhä vapaammin, yhä moninaisimmin keinoin. Koostumme kirjoittamistamme tekstiviestien virroista kommenteista, blogeista ja kuvista. Meillä on suorastaan digitaalinen elämä. Olemme hajallamme muuallakin kuin vain oman päämme sisällä. Ajatukset, jotka täyttävät päämme pääsevät valloilleen ja esille yhä helpommin. Kaikki mikä on lähtöisin meistä, ei nyt ehkä jää enää niin helposti vain omiksi yksityisiksi ajatuksiksi. Toisen pään sisään pystyy kurkkaamaan nyt muutenkin kuin kirveellä. Meidät kutsutaan tutustumaan ihmisten henkilökohtaisimpiinkin ajatuksiin, ja kutsuun voi olla vaikea vastaamatta. Internet on pulloillaan inhimillisyyttä, ihmisyyttä. Teknologia on osa meitä ja meistä on tullut osa teknologiaa. Vaikka internet tai tietokone ei itse ajattele, me ajattelemme senkin puolesta, teemme siitä inhimillistä, tavallista.
           Vastaan tulee rajoja – missä vaiheessa mennään liian pitkälle? Voiko ihminen ajatella mitä haluaa, sanoa mitä haluaa, julkaista mitä haluaa? Milloin katoaa raja todellisen ja ei-todellisen väliltä? Kasvottomuus ja nimimerkit. Internetissä voimme olla jotain aivan muuta mitä oikeasti olemme. Ikäviä tapauksia tapahtuu virtuaalisestikin. Hyväksikäyttöä, huijaamista, varastamista, halventamista, kiusaamista. Ihminen osaa näyttää nurjan puolensa myös uuden teknologian avulla. Jos laitat kuvan internetiin, et luultavasti sitä koskaan sieltä saa pois. Kasvottomana voimme laukoa sellaista tekstiä, mikä muuten jäisi sanomatta. Voimme tarkoituksella aiheuttaa toisille mielipahaa, kirjoittaa mitä päähän sattuu: trollata ja flameta, jos nyt käytetään nykyaikaisia termejä. Voimme pahoittaa yhtä pahoin toisen mielen tekstiviestillä kuin sanomalla sen päin naamaa. Sosiaalinen media on voima, joka nyt jo pyörittelee ihmiskunnan rattaita – kenen haluamaan suuntaan? Itse en käytä Facebookia. Tämä on monelle suorastaan ihmetyksen aihe. Etkö oikeasti? Jäänkö jostain paitsi? Facebookiin liittymisestä on tullut minulle suorastaan moraalinen ongelma. Tiedostan jääväni jostain paitsi, silti ajatuksen tasolla en pidä Facebookista, sen liialliseksikin nousseesta vallasta ja sen periaatteista yrityksenä. Ehkä tämä on omaa vastarintaani, jossain vaiheessa ylittyy jokin olennainen raja. Entä milloin sitten pelaat tai käytät tietokonetta liikaa? Milloin on aika lopettaa? Onko meillä mahdollisuutta enää lopettaa? Pitäisikö meidän lopettaa? Mihin teknologian kehitys on meitä viemässä?
           Tietenkin voin nähdä ongelmia, jotka eittämättä vain liittyvät nykypäivään ja teknologian kehitykseen. Ihmiset aloittavat esimerkiksi tietokoneen käyttämisen jo niin nuorina, että sieltä opitaan välttämättäkin malleja käyttäytymiseen. Ihmiset alkavat käyttäytyä ja puhua samoin kuin miten internetissä. Ihmiset ovat yhä riippuvaisempia teknologiasta: pelaamisesta, sosiaalisesta mediasta, puhelimista... Emme saa itseämme enää liikkeelle. Pysähdymme. Meitä ei kiinnosta enää samalla tavalla asiat ellei se ole uutta ja ihmeellistä. Ehkä näinkin on aina ollut. Samalla tavoin voikin nähdä ongelmia, jotka liittyvät vain antiikin yhteiskuntaan tai muihin maailman ja historian murroskohtiin. Eri aikoina ihmisellä on ollut erilaisia ongelmia. Ihmisellä on aina ongelmansa, ehkä sekin kertoo paljon ihmisestä. Silti ihminen on se sama ihminen kuin aina ennenkin. Vaikka maailma ympärillämme muuttuu, keksimme koko ajan kaikkea uutta ja tiedämme maailmasta aina vain enemmän, teemme vain tämän hetkisestä maailmasta omanlaisemme. Uusista asioista tulee hyväksyttäjä ja normaaleja, ihan kuin asiat olisivat aina olleet samanlailla.
           Ihminen on alusta alkaen yhtä lailla vihannut, rakastanut, tappanut, nauranut ja itkenyt. Ihmisellä on ollut samoja unelmia, kiinnostuksen kohteita. Me haluamme samoja asioita kuin aina ennenkin, tyydyttää tarpeemme ja halumme. Yhtä lailla haluamme perheen ja kodin, valtaa ja rahaa, seksiä ja päihteitä. Ihminen ei koskaan ole ollut mitenkään erityisen suopea, tai aina vain hyväntahtoinen. Olemme samoja tappajia, varkaita ja hyväksikäyttäjiä. Olemme vahingoittaneet toisiamme aina niin sanoin kuin asein. Aina alistaneet toisia tahtoomme. Se tapahtuuko se internetissä vai jossain muualla ei ole kovinkaan olennaista. Saatamme pitää itseämme nykyään jotenkin erilaisina kuin ennen. Ihminen katsoo niin hartaasti eteenpäin, että verinen historia unohtuu nopeasti – kirjoitettiin siitä kuinka monta kirjaa tahansa. Kulissit vaihtuvat koko ajan. Teknologia on mahdollistanut meille monia uusia tapoja ilmaista meidän omaa ihmisyyttämme. Jos meillä ei olisi tietokoneita tai täppäreitä, keksisimme kyllä muitakin keinoja ilmaista itseämme. Ihminen on aina keksinyt keinonsa.
           Teknologia on kehittynyt parissa kymmenessä vuodessa eteenpäin suurimmin harppauksin kuin viimeiseen kahteen tuhanteen vuoteen. Itse en ole nähnyt muutosta yhtä selvästi kuin minua selvästi jo vanhemmat ihmiset. Muutos on kuitenkin ollut valtava. Nykyään me elämme maailmassa, johon teknologia erotumattomasti kuuluu. Enää ei voi painaa hätäjarrua. Olemme ehkä tietokonesukupolvi, mutta olemme silti pohjimmiltaan aina vain ihmisiä emmekä koneita. Vaikka koneet ympäröivät meitä yhä laajemmassa määrin, me teemme niistä todella vasta itse inhimillisiä. Kuinka paljon teknologia tuleekaan tulevina vuosina kehittymään, ei vaikuta lopulta siihen tosi asiaan, että ihminen on käytännössä se sama ihminen kuin kaksituhatta vuotta sitten. Silloin ei ehkä ollut tietokoneita, mutta olisi aivan hyvin voinut olla. Ihminen tulee jatkossakin olemaan ihminen, tekemään samoja, inhimillisiä asioita uudelleen ja uudelleen, oli maailma sitten millainen paikka tahansa. Ihminen elää rinnakkaiselossa maailmansa kanssa, sopeutuu ja muokkaa sitä haluamansa laiseksi. Joskus niitä maailmoja ei ole vain yhtä. Joskus nämä maailmat eivät ole todellisia tai järkeviä. Silti ne ovat ihmisen maailmoja. Ja se, jos nyt mikään, on asia, jolla on merkitystä.

Onni Mustonen: Sienipilven varjossa


99 Jahre Krieg
Ließen keinen Platz für Sieger
Kriegsminister gibt's nicht mehr
Und auch keine Düsenflieger
Heute zieh' ich meine Runden
Seh' die Welt in Trümmern liegen
Hab' 'nen Luftballon gefunden
Denk' an dich und lass' ihn fliegen
         - Nena, ”99 Luftballons”

Kesäkuun 16. päivä aamuna 1945 Robert J. Oppenheimer näki tyhjyyden avautuvan halkeavien atomien väliin White Sandsin koealueella Uudessa Meksikossa ensimmäisen ydinräjähdyksen kohotessa äärimmäisen nopeasti taivaalle vetäen mukanaan likaa ja maa-ainesta massiivisella voimalla. Räjähdyksen ytimessä olevan tulipallon viilentyessä muodostaen sienipilven automaan yläpuolelle, Oppenheimer tiesi, mitä hän oli tehnyt.
         Migreeninvalkoisen valon sokaisemina osa tiedemiehistä hurrasi ja osa itki. Koetta johtava Kenneth Bainbrigde sanoi Oppenheimerille heidän katsoessaan räjähdystä: ”Me olemme kaikki nyt huoranpenikoita”. Se oli erityisen selvää Oppenheimerille itselleen, joka oli täydellisen tietoinen maailmaan saattamastaan voimasta. Vuosia myöhemmin televisiohaastattelussa haastattelussa hän kertoi muistaneensa sitaatin Bhagavad Gitasta. Omien sanojensa mukaan hänestä ”on tullut kuolema, maailmojen tuhoaja”.
         On vain osuvaa, että Trinity-koe tehtiin autiomaassa, joka oli maisemaltaan tasainen ja eloton. Valokuvat koealueelta räjähdyksen jälkeen muistuttavat mustavalkoisia valokuvia, jotka otettiin vain vajaat kaksi kuukautta myöhemmin Hiroshimassa ja Nagasakissa. Vaikuttaa lähes siltä, että räjähdys olisi kohonnut ajan ja tilan lävitse Hiroshimasta ja Nagasakista kylmään sotaan ja aina täydellistä ydintuhoa seuranneeseen maailmaan. Kaikki tiivistyi yhteen hetkeen aivan kuin se ei olisi ollut pelkästään koe, vaan näky viimeisestä pommista laukeamassa ydinsodan jälkeisellä aavikolla.
         ”Autiomaassa ei ole aikaa”, Baudrillard huomautti ja Jornada del Muerto tuntuu pysähtyneen räjähdyksen jälkeisiin hetkiin. Nykyiselläänkin Trinity-kokeen testialue on räjähdyksen puhtaaksi polttama ja muutama kitukasvuinen viherkasvi versoaa kraatterin kovaksi palaneesta maaperästä. Räjähdyksen hyposentrumissa seisoo liikkumattomana laavakivinen obeliski muistuttamasta hetkestä, jolloin varhaiset kädelliset oppivat tappamaan lajitovereitaan luusiruilla.
Aika tuntuu pysähtyneen, sillä aikaa ydinräjähdyksen jälkeen ei ole. On vain pysähtynyt pimeä hetki, jolloin taivas peittyy räjähdyksen nostamasta pölystä ja tuhkasta. Eläimet kuolevat ja kasvit kuolevat, eikä mikään liiku autiomaalla. Jäljelle jää vain vihreäksi lasiksi sulanut hiekkainen maaperä, johon räjähdyksen lämpö on polttanut liikkeen varjot ympäristöä vaaleampina. Päivä, jolloin pommit putoavat, ”kestää miljoona vuotta”, kuten Debbie Harry lauloi.
         Tiedemiehet eivät olleet ainoat, jotka tiedostivat maailman väistämättömän lopun ydinsodassa, sillä Manhattan-projekti itsessään oli apokalypsiin viittaavan uskonnollisen kuvaston läpitunkema: Olihan Gadget-pommi tuotu maailmaan Isän ja Pojan ja Pyhän hengen nimessä. Ja olihan koe tehty Kuolleen miehen polulla. Ja olihan Harry Daghlin menettänyt henkensä onnettomuudessa Paholaisenytimen tultua yllättäen aktiiviseksi kesken kaiken. Jos toinen maailmansota oli sota, joka lopettaisi kaikki sodat, oli ydinpommi selvästi ase, joka lopettaisi kaiken.
         Toisen maailmansodan myötä lisääntyneen massamedian kautta suuri yleisö tuli tietoiseksi siitä, ettei mitään ollut enää tehtävissä. 1940-luvulla elokuvateattereissa ennen näytöstä esitettävien uutisfilmien ja radiolähetysten kautta sienipilvi muuttui tutuksi ja kuusikymmentä lukuun mennessä televisio toi ydinpommin jokaiseen amerikkalaiseen kotiin. Toiston kautta sienipilven siluetti vakiintui maailmanlopun kollektiivisesti jaetuksi symboliksi.
         Tämän uuden kuolevan maailman kunniaksi järjestettiin jopa missikilpailuita. Internetistä on helposti löydettävissä valokuva vuoden 1957 miss Atomic Bomb Lee Merlinistä poseeraamassa sienipilven muotoisessa uimapuvussa kädet kohotettuina taivasta kohti. Maailmaan ilman mitään on mahdotonta ottaa tosissaan, koska olemattomuutta ei voi käsittää. Ehkä juuri tästä syystä laajalle levinnyt urbaani legenda siitä, että torakat selviävät hengissä ydinsodasta, on niin usein toistettu: edes jonkin pitää selvitä ja jopa torakka radioaktiivisessa autiomaassa on jotenkin lohdullinen. Miss Atomic Bombin ja atomipommien inspiroimien astiastot synnyttäneen karnevalismin hengessä ihmiset jopa juhlivat atomipommikokeita. Viisikymmentä luvulla ihmiset kerääntyivät Mojaven autiomaan reunalla Las Vegasin kattohuoneistoihin juomaan vodkasta, brandystä, sherrystä tehtyjä atomipommikoktaileita. Alkoholin vauhdittamina juhlat jatkuivat läpi yön kunnes auringon noustessa idästä sienipilvi valaisi varhaisen aamutaivaan lännestä ”valaistusefekteillä, joita on mahdotonta kuvailla”, kuten kenraali Thomas Farrel ydinräjähdystä kuvaili. Hänen mukaansa: ”Maa kirkastui polttavalla valolla, joka oli monta kertaa keskipäivän aurinkoa kirkkaampi. Se oli kultaista, purppuraista violettia, harmaata ja sinistä. Se valaisi läheisen vuoriston jokaisen kärjen, halkeaman ja harjanteen kirkkaudella ja kauneudella, jota ei voi kuvata, mutta joka on nähtävä, jotta sen voi kuvitella.” Noina väsyneinä aamuina pitkien juhlien jälkeen ihmiset näkivät saman, mitä Oppenheimer oli nähnyt sinä kesäkuisena aamuna 1945; he näkivät tulevaisuuden ja kohottivat sille maljan.


”I suddenly find myself needing to know the plural of apocalypse.”
         - Riley Finn Buffy the Vampire Slayer -televisiosarjassa

Maailmanlopun kello julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 1947 Bulletin of the Atomic Scientist –lehdessä. Jokaisen numeron kannessa on siitä lähtien ollut kuva kellosta, jonka viisarit lähestyvät keskiyötä Oppenheimerin noidantunnin alkamisen merkiksi. Kuva itsessään on tuttu Alan Mooren ja Dave Gibbonsin Watchmen-teoksen kellosta, jonka viisarit lähestyvät vääjäämättä numero numerolta kohti maailmanlopun kellonlyömää. Toisintamalla maailmanlopun kellon kuvan Watchmen täydellistää ajatuksen maailmanlopun vääjäämättömyydestä: mitään ei ole enää tehtävissä, sillä kaikki on tapahtunut ”jo kolmekymmentäviisi minuuttia sitten”.
         Joskus minusta tuntuu, että synnyin kuolevaan maailmaan, jonka loppu lähenee samankaltaisella vääjäämättömyydellä kuin keskiyö tuomionpäivän kellossa. Jossain ylhäällä otsonikerros oli jo puhki ja ilmaston lämpeneminen oli jo käynnissä. Maapallon navat sulavat mereen ja jääkarhut hukkuvat, koska ne eivät enää löydä jäälauttoja. Vedenpinta nousi ja hukutti alleen alavia viljelysmaita. Terroristeilla on ydinaseita. Tietokoneet kaatuvat vieden mukaan sähköverkot. Lehman Brothers kaatuu vieden mukanaan talousjärjestelmän. Auringonvalon lisäksi myös ranskalaisista perunoista, suuvedestä, matkapuhelimista, sähköjohdoista, reitittimistä, keinotekoisista makeutusaineista ja suuseksistä saa syövän. Ehkä, kuten Tohtori Manhattan sanoo Watchmenissä, ”on liian myöhäistä. On aina ollut, tulee aina olemaan… liian myöhäistä”.
         Maailmanlopun odotuksessa ei ole mitään uutta. Ihmiset ovat aina uskoneet elävänsä lopun aikoja. Rodulfus Glaber kirjoitti auringonpimennyksestä ja nälänhädästä, jotka oli tulkittu vuonna 1000 maailmanlopun enteiksi, vuonna 2000 maailman piti loppua aivan liian monella eri tavalla ja jopa 11.11.2011 oli mainittu maailmanlopun päivämääräksi. Nättien tasalukujen lisäksi maailmanloppu on tullut jo useamman kerran: Anababtistit olivat varmoja, että tuomionpäivä ja Jeesuksen uusi tuleminen koittaa vuonna 1533. William Milleriltä nimensä saaneiden milleristien mukaan maailma loppuu 22. lokakuuta 1843. Glaas Epp nuoremman johtamien mennoniittien mukaan maailma loppuu aluksi 8. maaliskuuta 1889 ja sitten 1891. Assemblies of God –kirkko näki ensimmäisen maailmansodan Johanneksen ilmestyksessä kuvattuna viimeisenä taisteluna Jumalan ja Saatanan välisenä taisteluna. Daavidin oksa perustettiin vuonna 1930 pian koittavan maailmanlopun tähden. Tokion metroon vuonna 1995 tehdyn sariinihyökkäyksen takana olleen Aum Shirinkyon mukaan loppu koittaisi vuonna 1997 ja ainoastaan Shirinkyoa seuraavat lahkolaiset pelastuisivat varmalta tuholta. 2012 mayojen kalenteri loppuu ja planeetta X syöksyy auringon takaa maahan tai maapallon magneettikentät vaihtavat paikkaa ja aurinkotuulet polttavat kaiken elävältä. ”Loppu on lähellä”, lukee pilakuvien tuomionpäivän profeettojen kylteissä, mutta kuten Zenon nuoli, se tuntuu olevan aina vain lähellä.
         Nämä uskonnolliset fantasiat tarjosivat vain kuitenkin vesitetyn, epätäydellisen maailmanlopun vailla absoluuttisen tuhon kauhua. Ilmestyskirjan jälkeen valitut palkitaan taivaspaikalla ja elämä jatkuu taivaassa ja Ragnarökin jälkeen uusi ihmiskunta herää vanhan maailman tuhkasta. 1997 Heaven’s gate –kultin jäsenet tappoivat itsensä vanukkaaseen sekoitetuilla phenobarbitaaleilla ja vodkalla, koska maailma oli loppumassa. Itsemurhaamalla he kuitenkin pelastuisivat Hale-Bobb-komeetan pyrstössä piilottelevaan lentävään lautaseen. Jopa itsemurhakultissa maailmanloppu tarjoaa palkinnon valituille ja vaikka ”muut” kuolevatkin, niin hyvät ihmiset voivat jatkaa siitä mihin jäätiin. Apokalyptisten fantasioiden maailmanloppu on kuin amerikkalaisen televisiosarjan tai Mad Max-elokuvien puolitiehen jäävä maailmanloppu, josta on mahdollista selvitä hengissä. Nämä ovat maailmanloppuja, joissa maailma ei edes lopu. Kuolleet eivät kiinnosta ketään, vaan keskiössä ovat eloonjääneet ja selviytyjät.
         Vasta Manhattan-projekti teki maailmanlopusta todellisen. Harmageddon ei enää ollut herran hallussa. Kaikki aikaisemmat uskonnolliset fantasiat maailmanlopusta muuttuivat kalpeiksi sienipilven varjossa. Yllättäen maailma joutui kohtaamaan lopun vailla moraalista ulottuvuutta. Sekulaarissa maailmassa on vaikeaa kuvitella ydinsotaa modernina versiona vedenpaisumuksesta.
         Marvel-universumissa maailmat kohtaavat tuhonsa avaruuden tyhjyydessä vaeltavan Galactuksen, hahmossa, joka tuhoaa planeetat imeäkseen niiden elinvoiman. Siniseen ja violettiin haarniskaan verhoutunut Galactus edustaa kosmosta, jonka voimien rinnalla ihmiskunta supersankareineen on voimaton. Vaikka Galactus on maailmojen syöjä, jonka ainoa tehtävä on tuhota planeettoja, on hän silti Reed Richardsin sanoin ”hyvän ja pahan tuolla puolen”. ”Galactus ei todellakaan ole olento, hän on luonnonvoima” […] ”kuten aurinkotuuli tai supernova. Verratkaa sitä raivoaviin myrskyihin, jotka koettelivat viikinkejä ja tekivät heistä vahvoja”, Odin kertoo intergalaktiselle oikeudenkäynnille Fantastic Four –lehden numerossa 262, jossa Ikuisuus kutsutaan puolustamaan planetaarista kansanmurhaa vetoamalla siihen, että maailmanlopulla on paikkansa. Galactus ei ole hyvä eikä paha. Maailma loppuu vain koska se loppuu.
         Ehkä syy oli yksinkertaisesti se, että minä unohdin sulkea valot lähtiessäni huoneesta. Tai, että minä pidän liian pitkistä lämpimistä suihkuista. Tai, koska 99 ilmapalloa karkasi Berliinin muurin ylitse. yhtä kaikki maailma palaa. Eikä ketään rangaista tai palkita. Kaikki vain kuolevat maailman loppuessa – kirskahtaen, ei räjähtäen.


When there’s no future[…]
         - Sex Pistols,”God Save the Queen”

Maailmanlopun kuvasto on tuttua populaarikulttuurissa. Joka kesä maailma tuhoutuu lähimmässä elokuvateatterissa kymmenillä tavoilla avaruusolentojen tai virusten tai elävien kuolleiden tähden. Halu nähdä maailman loppuvan yhä udelleen ja uudelleen ja uudelleen, muistuttaa egyptiläisten pakkomiellettä valmistautua kuolemaan toistamalla Kuolleiden kirjan aiheita kaikkialla arkielämässään. Populaarikulttuuri toistaa kuvia maailmanlopusta. Viime vuosina julkaistuista tieteiselokuvista lähes joka toinen käsitteli ihmiskuntaa uhkaavaa kohtaloa.
         Vuonna 1986 Tshernobylin ydinvoimalan neljäs reaktori suli vapauttaen ilmaan radioaktiivisia kaasuja, hiukkasia ja savua. Onnettomuuden seurauksena läheinen, 50 000 asukkaan kaupunki Prypjat jouduttiin evakuoimaan. Jäljelle jäi aavekaupunki, joka on tuskin muuttunut huhtikuun 27. päivästä 1986, jolloin evakuointimääräys annettiin: Stalinin, Leninin ja Marzxin kuvat kellastuvat yhä vanhan koululuokan seinillä, vanhat lelut on unohdettu lastentarhan lattialle ja radioaktiivinen maailmanpyörä on ruostunut liikkumattomaksi.
         Prypjat on simulaatio maailmanlopun kaupungista, josta ihmiset ovat kadonneet ja ruoho kasvaa itsepintaisesti asfaltin lävitse ja syksyisin tuuli puhaltaa urheiluhallin särkyneistä ikkunoista kuolleita lehtiä ja seinistä hilseilleitä maalilastuja hylätyn uima-altaan kaakeloidun pohjan poikki. Kaksikymmentä vuotta maailmanlopun jälkeen kaikkialla on samanlaista kuin Prypjatissa. Prypjat on kuin kuivaharjoittelua maailmanlopulle. Se antaa mahdollisuuden katsoa, kuinka sementti murenee tuuleen laskeuman jälkeen ja kuinka eläimet selviävät radioaktiivisessa metsässä. Prypjat on pieni kehto tulevaisuutta nykyisyydessä.
         Valokuvat Prypjatista ovat aavemaisia. Ihmiset yrittävät olla ottamatta kuvia toisistaan vilkuttamassa kameralle kirkkaassa auringonpaisteessa. Sen sijaan turistit kuvaavat autioita taloja ja tyhjiä toreja, joiden pitäisi olla täynnä ihmisiä. Prypjatissa otetut valokuvat näyttävät kohtauksilta George Romeron zombielokuvista tai Fallout-peleistä. Niissä on sama ahdistava väärätunne kuin 28 päivää myöhemmin –elokuvan kohtauksessa, jossa elokuvan päähenkilö vaeltaa Lontoon tyhjillä kaduilla, jotka me olemme tottuneet näkemään ahdistavan täynnä ihmisiä. Me olemme nähneet Prypjatin tuhansia kertoja elokuvissa ja televisiossa ja sarjakuvissa: samat tyhjät kadut ja hylätyt asuinrakennukset. Prypjat on pieni kehto fiktiota todellisuudessa.
         Kun kuva toistuu yhä uudelleen ja uudelleen, ei ole enää väliä, onko se ontologisesti totta. Toisto luo kaavan ja järjestelmän ja lopulta merkityksen itsessään. Lopulta kuvaa ei voida enää sivuuttaa, sillä toisto on oire jostakin. Populaarikulttuurissa kerta toisensa jälkeen toistuvat maailmanlopun kuvat ovat oire jostakin.
         Se sosiaalinen totuus, jota elokuvayleisö kulutustottumuksissaan peilaa, on lohduton. Elokuvastudioiden himoitsemalla 17-25 –vuotiaiden miesten segmentillä ei ole mitään odotettavaa, sillä merkityksellistä tulevaisuutta pätkätöiden, taloudellisen epävarmuuden ja lämpenevän ilmaston maailmassa ei ole. Vuonna 1990 syntyneet oppivat yksitoistavuotiaina, että varoittamatta joku kuka vaan voi murhata tuhansia ihmisiä lentokoneella. Ja vuonna 2008 joku jossain teki jotain, jonka seurauksena menetettiin maailmanlaajuisesti 51 miljoonaa työpaikkaa. Ja hiusväristä saa syövän.
Katsellessani uutisia huolestun tajutessani, että olen paremmin varautunut selviämään zombiapokalypsistä kuin tulevaisuudesta.


But by the time the first bombs fell
we were already bored
         - Arcade Fire, “Suburbs”

Maailmanlopun arkipäiväisyys ja kuolevien ihmisten tyyneys on tuskin missään yhtä ärsyttävää kuin Nevil Shuten romaanissa Viimeisellä rannalla, jossa Australia odottaa tuulen tuovan koko pohjoisen pallonpuoliskon tuhonneen ydinsodan laskeuman Tyynellemerelle. Jokapäiväistä elämää haittaavat skottilaisen viskin loppuminen ja bensiinipula ja työttömyys, mutta tuskin kukaan jaksaa kantaa sen suurempaa huolta pohjoisista tuulista, jotka tuovat radioaktiivista pölyä. ”Eikö sitä siis voida mitenkään estää?” kysyy eräs romaanin henkilöistä. ”Ei mitenkään. Se on liian vaikea homma ihmiskunnan hoidettavaksi. Meidän on se vain kestettävä”, vastaa päähenkilö. Vääjäämättömästä ihmiskunnan sukupuutosta huolimatta ”ei […] tunnelma ollut vähäänkään synkkä”, sillä ”mitä pyhittää haikailla ja surra sitä, että kohta kuolemme?”, kuten eräs henkilöistä kysyy.
         Minun on aina ollut vaikea käsittää englantilaista sananlaskua ”live every day like it’s your last”, sillä kuluttaisin suurimman osan tuosta hypoteettisesta viimeisestä päivästäni todennäköisesti itkemällä. Toisin kuin Viimeisellä rannalla –romaanin henkilöt, minä tuskin jaksaisin lähteä elokuviin tai uida tai tehdä puutarhatöitä. Kaikki potentiaaliset skenaariot – kävellä alastomana rannalla, rakastella, lukea kesken jäänyt kirja loppuun – olisivat täydellisen turhia.
         ”Mitä sinä tekisit viimeisenä päivänäsi?” on yksi noita hypoteettisia kysymyksiä, joilla ihmisten kuulee usein leikittelevän. ”Viettäisin aikaa läheisteni kanssa”, lienee yleinen vastaus. Kuoleman ja rakkauden suhde on Freudista lähtien ollut erottamaton ja varman kuoleman edessä rakkaus varmaankin lohduttaa. Watchmen-sarjakuvassa Nite Owl ja Silk Spectre hakevat toisistaan turvaa, Shuten romaanissa Moira ja kapteeni Towers lohduttautuvat suhteellaan ja Terminaattorissa Sarah Connor ja Kyle Reese yrittävät seksillä karkottaa tuomionpäivän mielestään.
         ”Mitä sinä tekisit, jos maailma tuhoutuisi huomenna?”, on toinen kysymys, jota kuulee usein. Ensisilmäyksellä kysymys ei juuri eroa viimeinen päiväsi –skenaariosta ja useimmat ihmiset varmaankin vastaisivat tismalleen samoin. ”Viettäisin aikaa läheisteni kanssa”, on käypä vastaus myös tähän kysymykseen, mutta niin on myös ”tappaisin ihmisen”, sillä maailman viimeisenä päivänä millään ei ole enää mitään väliä, koska seurauksia ei ole. Murha maailmanlopun aattona ei riistäisi keneltäkään mitään. Se olisi vain kaikkien muidenkin tekojen tavoin täysin tyhjä ja täysin turha ele ennen loppua. Karl Pilkingtonin vastaus ”minä olen aina halunnut potkaista ankkaa perseeseen”, ei ole yhtään muita ehdotuksia huonompi.


Lopuksi

Baudrillardin mukaan ”mikään ei tuo voimakkaammin mieleen maailmanloppua kuin rannalla yksin suoraan eteenpäin juokseva ihminen, joka on kietoutunut korvalappustereoiden säveliin”. Kesällä löysin itseni rannalta istumassa hiekalla, joka oli yhä pitkän päivän jäljiltä kuumaa vaikka ilta oli jo laskeutumassa ja viileä tuuli puhalsi mereltä. Näin jo kaukaa aution rannan toisesta päästä lähestyvän hölkkääjän. Hänen rennot, eteenpäin kantavat askeleensa upposivat pehmeään hiekkaan hänen ohittaessaan minut muutaman metrin päästä ja minä mietin, saako hölkkäämisestä syövän. Deodorantista ainakin saa ja ilmeisesti yksinäisyyskin aiheuttaa syöpää. Ja savukkeesta, jonka sammutan viereeni hiekalle, saa varmasti syövän.
         On loppukesä 2012 ja tuomionpäivän kellon viisareita siirrettiin minuutilla eteenpäin viittä vaille puoleen yöhön. Neil Armstrong kuoli tänä kesänä. Se, että Armstrong oli ensimmäinen ihminen kuussa, sai hänet aina vaikuttamaan tulevaisuuden mieheltä. Hänen jäljissään ihmiskunta matkustaisi tähtiin ja perustaisi uusia siirtokuntia ja löytäisi ihmeellisiä asioita. Mietin miltä ihmisistä tuntui vuonna 1969 heidän kuullessaan, että ihminen käveli kuussa. Ehkä he miettisivät Hiroshimaa ja Nagasakia 24 vuotta aikaisemmin. Ehkä he miettisivät Kuuban ohjuskriisiä, josta oli kulunut vasta viisi vuotta. Ehkä he eivät enää välittäneet menneestä, sillä tulevaisuus aukeni heidän eteensä äärettömänä.
         Neil Armstrong kuoli 25. elokuuta 2012 Istuessani hiekalla ja katsoessani himmenevää iltataivasta en voi olla ajattelematta, että tulevaisuus kuoli tänä kesänä enkä minä koskaan tule tekemään Kesselin juoksua alle kahdessatoista parsekissa.
         Juoksija juoksee ohitseni ja hänen taakseen meren ylle jää auringon lasku. Ehkä se on sopivaa, sillä auringonnousu kertoo ainoastaan toivosta sillä sen jälkeen koittaa uusi päivä. Auringonlaskun metaforiselta ulottuvuudelta sen sijaan on vaikeaa karata yön laskeutuessa, sillä aurinko laskee kuolevalle maapallolle väreissä, jotka ovat mahdollisia ainoastaan, koska stratosfääri on myrkyllinen. Näinä kirkkaina iltoina luotisuoran horisontin yllä lepäävä laskeva aurinko polttaa taivaankannen oranssin ja keltaisen sävyiseksi ja valon lyhyen aaltopituuden spektrit hajoavat yläilmakehän CFC-kaasuihin jättäen jälkeensä ainoastaan syvän punaisen, joka hallitsee maisemaa. Jossain ylhäällä lähes avaruudessa aerosolin ja freoneiden polttamasta reiästä auringonvalo tihkuu kauniin värisenä otsonikerroksen lävitse.
         Pian aurinko laskee horisontin taakse ja on pimeää. Kylmän sodan suurin pelko oli, että jonain päivänä aamu kirkastuu muutama tunti liian aikaisin auringon noustessa lännestä. Tarpeeksi voimakkaassa ydinräjähdyksessä paineaalto kimpoaa takaisin maaperästä kannatellen massiivista tulipalloa ilmassa. Silloin hetken ajan aurinko leijuu muutaman sadan metrin korkeudessa maan yllä. Näin tapahtui 30. lokakuuta 1961, kun Neuvostoliitto räjäytti 100 000 megatonnin ydinpommin Novaja Zemljan saaristossa Jäämerellä. Sitten maailma hukkui valkoiseen valoon ja katosi.

2.11.2012

Jukalta tällä kertaa pyyhe kehään,

pahus sentään.

Auli Särkiö: Lyhyt essee tappamisesta



Agentti 007 täyttää viisikymmentä vuotta. Eläköön aseella varustetut smokit, näyttävästi räjähtävät vihollistukikohdat ja taistelut yhtä eleettömät kuin viettelyt. Ja ensimmäinen eläköö hyvän ylivallalle pahasta, pahan palkalle, hyvän hyvyydelle.

Vaikka toimintaelokuvissa ja trillereissä paha on usein hyvää hallitsevampi, sävykkäämpi ja moninaisempi – koska paha meitä loputtomasti kiehtoo – paha kuitenkin jollain lailla aina nitistetään. Kun James Bond tuhoaa kommunisteja tai löylyttää häiriintyneitä professoreita, koemme samanmielisyyden ja yhteenliittymisen katharsiksen: listi ne, päästä meidät pahasta! Mikään ei voisi olla oikeutetumpaa ja siksi viihdyttävämpää kuin näiden epäolentojen nihiloiminen. Nimenomaan nihiloiminen: sankariagentti ei surmaa, hän eksterminoi, pyyhkii pois. Pahan voittaminen on juuri sen verran voimiavievää, että katsojalle suodaan ihailun mahdollisuus, mutta ennen kaikkea se on helppoa. Helppoa koska se on oikein. Paha lakoaa mehevin ja nautintoa herättävin äänitehoistein, ja katoaa.

Absoluuttisen pahan nautinnollisen helppo häviäminen on vieläkin havainnollisempaa fantasiaelokuvissa, jotka yksinkertaistetusti eivät ole muuta kuin Hyvä-Paha -kompositioita: örkit, hiidet, pimeyden velhot ovat visualisoitua Pahuutta, pahaa jolle ei ole vastalauseita eikä puolustusta ja jossa ei ole ollenkaan harmaata, pelkkää mustaa. Kun Hyvyyttä edustavat olennot asettuvat kontaktiin Pahan kanssa, nämä – pahayksilöiden tarinallisesta merkityksestä riippuen enemmän tai vähemmän nopeasti – murenevat kuin kuiva heinä. Kun samooja hyppää keskelle mustana kuhisevien pahojen merta, nämä kaatuvat ja katoavat tehokkaan miekan pyyhkäisyistä.

Kuolema on ihanaa, kun sen on Paha teoillaan ansainnut ja kun kuoleman lähettiläänä toimii oikeutta tuova Hyvä. Kai siksi takerrumme supersankareihin, zombienlistijöihin ja tähtiagentteihin, jotka viestivät turvallisesta vastakkainasettelusta. Sillä todellisuudessa tätä ihanaa kuolemaa ei meille tarjota. Hyvää ja pahaa ei voi erottaa kahteen eri lokeroon. Kuolema on kiusallista, kuolema on likaista koska se saattaa tapahtua kenelle vain, kysymättä, vailla syytä tai mieltä – ja koska se odottaa lopulta jokaista, aivan tämän teoista ja motiiveista riippumatta.  Kuolemalla ei olekaan oikeudentuntoa.

Siksi arjen suhde kuolemaan tavoittelee steriiliyttä. Todellinen kuolema häädetään hoitolaitoksiin, ruumishuoneisiin ja kehitysmaihin. Tähän haisevaan, tarttuvaan, meihin vaikuttavaan kuolemaan emme halua koskea. Se pakataan abstrakteihin prosedyyreihin ja desinfiointiaineen hajuun.  Janoamme idealisoitua, moraalisesti yksinkertaista kuolemaa, jota imemme tietokonepelien ja toimintaleffojen siististä, vaivattomasta ja palkitsevasta tappamisesta.

***
Joskus myös Hyvä kuolee kevyesti, helposti ja salamannopeasti. Hyvä uhrautuu tai hän kertoo meille, että maailma on monimutkainen. Juuri silloin kaikki on yksinkertaisimmillaan: helppo kuolema tapahtuu selkeän vastakkainasettelun sisällä. Kuoleman helppous todentaa vastakkainasettelua.

Entä kun uhri ei kuolekaan helpolla. Entä jos uhri ei edes ole uhri, ihminen vain. Entä jos tappo ei liitykään mihinkään, ei tarkoita mitään.

Krzysztof Kieślowski teki lyhytelokuvasarjan kommentoimaan kutakin Kymmentä käskyä. Dekalogin viides käsky ”Älä tapa” sai – kuudennen käskyn tavoin – muodon myös pitempänä teatteriversiona. Lyhyt elokuva tappamisesta (1988) ei kerro hyvästä ja pahasta, ei sankariteoista, ei oikeudesta, ei vääryydestä. Se kertoo nimensä mukaisesti vain tappamisesta, siitä mitä kuolema on. Elokuva muistuttaa keskiaikaista mysteerinäytelmää, jossa ei ole henkilöitä, vain allegorioita ja olemuksia. Koska tarinassa ei ole valmista moraalista kehystä, hyvän ja pahan taistelua tai syyn ja seurauksen rauhoittavaa moraalilogiikkaa, siinä ei ole muuta kuin tappo, oikeudenkäynti ja teloitus. ”Kuin lukion filosofiantunti,” arvosteli seuralaiseni, kun näin elokuvan ensimmäisen kerran.

Elokuva on niin pelkistetty, että se nyhtää myös osoittelevuudesta kaiken irti. Voimakkaiden filttereiden tummareunaiseksi ja valjun seepiasävyiseksi värjäämä ympäristö tihkuu väkivaltaa. Kissat roikkuvat hirressä, pahoinpitelyn äänet kaikuvat porttikäytävässä, ihmiset taistelevat omista eduistaan tai kääriytyvät välinpitämättömyyteen. Hirvittävä väkivallan potentiaali riistäytyy nuoren turhautuneen Jacekin (Mirosław Baka) sisältä ja tuottaa pitkän, vain epämääräisesti harkitun murhakohtauksen, joka ei jää kasvottomilta viranomaisilta huomaamatta. Seuraavassa kohtauksessa ollaan oikeussalissa, ja pian jo hirttohuoneessa.

Yksinkertainen kuvio on kuitenkin vain yhteiskunnallisen todellisuuden objektiivista kuvausta. Mitään hyvän ja pahan normeja, mitään moraalista tukirankaa ei ehdoteta, vain tapon dynaaminen keskus, jota sosiaaliset, epämääräisen puisevat tosiot, turhaumus ja rangaistus, kehystävät. Kieślowski ei anna mitään sanomaa, vain tapon paljaana, materiaalisena tapahtumana, kuoleman sinällään.

Ja koska elokuva kertoo vain tappamisesta an sich, se ei ole helppoa, ei katharttista, eikä siistiä.

Tappaminen on kerrankin riisuttu niistä moraalisista ja yhteisöllisistä merkityksistä, joiden kautta se yleensä nähdään ja joiden avulla peittelemme sen ydintä. Tappaminen esitetään kerrankin pelkkänä inhimillisenä, materiaalisena, ruumiillisena tapahtumana, puhtaana ja ylitsepääsemättömänä.

***
Auto on ahdas. Jacek pyytää taksikuskin (Jan Tesarz) ajamaan hylätylle seudulle. Kun tie päättyy, hän heittää köysilenkin kuskin pään yli. Jacekilla ei ole mitään syytä tappaa juuri tätä miestä; hän vain sattui astumaan tämän autoon. Meille ei anneta mitään tietoa heidän suhteestaan, vain päällekäyvä ymmärrys siitä, että elokuva kulkee kohti väkivaltaa. Jacek on päättänyt tappaa: hän hätyyttelee puluja ja pudottaa tuskin havaittavalla kädenliikkeellä kiven sillalta keskelle liikennettä. Hän on myös varautunut tekoon. Jacekilla on mukanaan köysivyyhti, jonka hän huolellisesti valmistaa aseeksi pyörittämällä sen lujasti kämmeniensä ympärille. Lisäksi hän pitää laukussaan pientä metallipamppua.

Jacek on siis mielenvikainen, häiriintynyt, Paha. Hän valikoi täysin sattumanvaraisen uhrin ja päättää tämän päivät. Mutta Waldermar-taksikuski ei ole perinteinen, viaton uhri: hän on inhottava, itsekäs, turhautunut ja turmeltunut.

Katsoja hämmentyy, sillä hahmojen inhimillisyyttä ei voi tunkea arvottavien perusnaamioiden alle. He ovat vain ihmisiä. Heitä ei voi tuomita eikä sääliä, ainoastaan rakastaa: mennä heitä kohti paljaimmalla ja hämmentävimmällä mahdollisella tavalla.

***


Murhahetki ei ole kontakti. Jacek ja Waldemar kamppailevat kummatkin ikään kuin varjoa vastaan, eikä heitä kuvata milloinkaan selkeässä kokonaiskuvassa, jossa asetelma visualisoituisi selkeästi ja asettuisi uhri-teloittaja –muodostelmaksi. Miehet ovat yksin järjettömän, tuskallisen kamppailun edessä, joka tuntuu kestävän ikuisuuden.

Jacek ei saa lenkkiä heti Waldemarin kaulalle, vaan se tarttuu hänen suupieliinsä. Mutka, konkreettinen poikkeama, jota ei Hyvisten suunnitelmissa koskaan ole. Waldemar taistelee köyttä vastaan, mutta kiemurrellessaan pois sen alta hän saa köyden luiskahtamaan kaulalleen. Silloinkin hänen hengiltä saamisensa tuntuu mahdottomalta: köysi ei ole tarpeeksi tiukasti kaulan ympärillä. Jacek köyttää narua kuskin päätuen ympärille ja puristaa kaikin voimin epätoivoisesti irvistäen, mutta Waldemar vain korisee sitkeästi. Täysin epäoleellisesti hänen kiemurtelunsa kuitenkin saa oikean jalan irtoamaan kengästä ja sukasta. Paljas jalkaa näkyy myöhemmin myös lähikuvassa.

Waldemar nojaa vasten auton tööttiä, ja Jacek kätkeytyy ohikulkijoilta. Tuloksettomaan, katkeraan taisteluun saadaan suvanto, jolloin Waldemar ehtii voihkien tarkastella vammojaan; kaikki kohtauksen äännähdykset ovat naturalistisia, groteskeja, säälittäviä. Kun hän irrottaa niskaansa köytetyn päätuen ja yrittää vääntäytyä ulos autosta, sivupeilin paljastama Jacek loikkaa esiin ja hakkaa Waldemaria metallipampullaan päähän, kunnes tämä vaikuttaa hengettömältä. Jälleen Kieślowski kieltäytyy näyttämästä tilannetta kokonaisena tapahtumana: katsoja näkee vain Jacekin vimmatut iskut, myöhemmin Waldemarin ilmeisen elottomat, kirkkaan veren raidoittamat kasvot, jotka Jacek kohottaa kohti itseään, ja sitten Jacekin kauhistuneet kasvot.

Osakohtauksen tärkeimmäksi asiaksi muodostuu kuitenkin eräs periaatteessa täysin merkityksetön yksityiskohta, jolle kuvauksen suora yläkulma antaa huomattavan painon: kesken hakkaamisen taksikuskin tekohampaat irtoavat suusta ja putoavat mutaan. Jacek vilkaisee hampaita ja on vähällä antaa ylen. Kauhuissaan hän polkee hampaat syvälle maahan. Arkinen esine saa tapahtuman äkkiä vaikuttamaan kouraisevan todelliselta.

Konkreettiset, arkisen materiaaliset yksityiskohdat, yksinäistä kamppailua korostava hahmosommittelu ja Jacekin kauhunreaktioiden alleviivaaminen tekevät taposta häkellyttävän inhimillisen taistelun, ehdottomuudessaan vieraannuttavan epätoivon, ahdistuksen ja voimattomuuden esityksen. Myöhemmin käy ilmi, että Jacekin tuskan syynä on pikkusiskon traumaattinen ja syyllistäväkin kuolema. Jacekin äärimmäinen teko on kosto maailmalle ja rangaistus hänelle itselleen. Jacek on sisältä täysin tyhjä, kaikesta erkaantunut kiertolainen. Taposta tulee hänen identiteetinsä.

***

Selkeimmin tämä epätoivo manifestoituu kohtauksen viimeisessä vaiheessa, jossa Jacek hävittää ruumiin. Kuolleeksi luullun miehen veriset kasvot kammottavat häntä, ja hän käärii ne nopeasti auton takakontista löytyneeseen huopaan. Hän alkaa raahata taksikuskia kohti läheistä jokea, kunnes havaitsee uhrin tulevan takaisin tolkkuihinsa: hän ei olekaan vielä kuollut, taistelun pitää jatkua. Jacekin äärirajoilleen viety epätoivo nousee kliimaksiin, kun hän hakee joenrannasta suuren kiven ja itkien viimeistelee tekonsa sillä. Tekijä ja uhri näytetään jälleen ainoastaan erillisissä kuvissa, ikään kuin toistensa näkökulmista. Kamera ei ole ulkopuolinen tarkkailija, vaan hahmojen sisäisyyden seuraaja.

Myös teloituskohtaus on ennen kaikkea materiaalinen, ei niinkään kerronnallinen tai emotionaalinen tapahtuma: silmukan tarkistus, vinssin öljyäminen ja paikan valmistaminen aina väliverhon korjaamista myöten näytetään uskollisesti. Itse teloitus on likainen, eläimellinen tilanne. Ylevän ja katuvan uhrin sijaan hirteen raahataan mielipuolisesti kirkuva ja pyristelevä nuorukainen, joka pikemminkin teurastetaan.

***

Kun eloton Jacek roikkuu hirressä, kamera kuvaa yläkulmasta keltaiseen muovilaatikkoon hitaasti tipahtelevaa ulostetta. Tällaisia kouraisevia detaljeja saa viihdekuolemissa harvoin kokea. Splatteria voidaan kyllä käyttää, enemmän tai vähemmän – nätisti kontrolloiduista mustanpunaisista verivanoista peckinpah’laisiin kirkasvärisen liisterimäisinä ryöppyäviin verisuihkuihin – mutta tämä veri on ele, efekti joka katoaa välittömästi, joka ei jätä jälkiä eikä aiheuta seurauksia.

Myös ruumis on toimintaelokuvissa usein harmiton kapistus. Jahka pahis on kuollut, ruumis häviää kuin itsekseen, vaipuu kujan pohjalle, kaatuu roskapönttöjen taakse tai örkkien tapauksessa sulautuu kiviin ja piikkikasveihin. Riemullinen, voittoisa tappo – tai viattoman uhrin välttämätön kuolema – eli tapahtuma symbolina, on pääasia, ei se fyysinen todellisuus (hajuineen, sotkuineen, kuljetusongelmineen ja muine esimerkiksi Kieślowskin kuvaamine sivutuotteineen) joka tosiasiallisesti jokaista kuolemaa seuraa.

Kuoleman väistämättömiin, konkreettisen emotionaalisiin ja moraalisiin vaikutuksiin paneudutaan niin ikään sangen harvoin samalla intensiteetillä kuin Jacekin epätoivoon tapon hetkellä. Hitchockin elokuvassa Köysi (1948) itse tappo, heti elokuvan alussa vilahtava kuristusmurha, on
putipuhdas, suorastaan steriili, mutta tapon henkiseen sotkuisuuteen keskitytään sitäkin painokkaammin. Runsaan tunnin pituinen, näennäisesti vain yhdestä ainoasta otoksesta koostuva olohuonetrilleri on oikeastaan kuvaus siitä, miten täydellinen murha paljastaa itse itsensä ihmisen omantunnon kautta. Arkkuun siististi sullottu David-parka saa heikkohermoisen Philipin hikoilemaan, rikkomaan laseja ja karjumaan valheita, kun taas Nietzschen yli-ihmistä jäljittelevästä Brandonista totuus tihkuu ulos omahyväisessä vihjailussa, kuin paljastavat verijäljet.

Taksikuski Waldemar ja nuori Jacek kuolivat likaisesti, hankalasti ja rumasti, mutta kirjaimellista, (veristä) sotkua he eivät tuottaneet, tai ainakaan sitä ei elokuvassa nosteta temaattisesti esiin. Ne lukuisat elokuvat, jotka Lyhuen elokuvan tappamisesta tavoin haluavat ravistaa abstraktia, kunnollista ja turvallista kuolemaa, tarttuvat usein juuri kuolemisen konkreettiseen sotkuisuuteen, vereen.

***

Aikuisessa ihmisessä virtaa viisi litraa verta. Ihmekös tuo jos ruumis pistettäessä siis aiheuttaa aikamoisen siivon – ja sangen vakavan sellaisen, koska murhaaja voi paljastua yhdestäkin huonekalun koloon piintyneestä pisarasta. Huomasin tämän havainnollisesti, kun puolentoista litran Fanta-pullo kaatui jääkaapin kylmälokerikossa jäähtymistä odottava punaviinilasin päälle (älkää kysykö miksi se piti jäähdyttää ja vielä uhkaavan-painavan limsapullon vieressä – vain elokuvissa asiat menevät loogisesti ja abstraktin siististi) ja räjäytti sen lattialle. Vaikka luulin pyyhkineeni ja imuroineeni lasinsirut ja punaviiniroiskeet äärimmäisen pedantisti, vielä monen päivän kuluttua löysin tummanpunaisia viiruja mitä kummallisemmista paikoista. Onneksi viini on harmitonta. Veri ei.

Hitchcockin Psychon (1960) kuuluisa suihkumurha ja sitä seuraava pitkitetty, säntillisen rauhallinen siivouskohtaus on loistava esimerkki verijälkien huolellisesta poistamisesta. Norman Bates osaa huomioida, että elinneste on saattanut luikertaa lattialistoihin, kaakelin rakoihin ja niin edelleen. Elokuvan keskiössä on kuitenkin murtunut psyyke, ei väkivalta sinällään. Sekä tapahtumiltaan että merkityksiltään vielä parempi esimerkki – ja vain yksi monista – on sen sijaan Quentin Tarantinon Pulp Fictionin (1994) siivouskohtaus.

Jacekin ja Waldemarin tapauksessa hengiltä saaminen oli tuskallisen pitkällinen operaatio. Pulp Fictionissa kuolema tulee liiankin helposti. Tämä on tietysti osa elokuvan moniulotteista ironiaa ja ristiriitaista suhdetta väkivaltaan yleensä. Amattitappajat Vincent Vega ja Jules Winnfield (John Travolta ja Samuel L. Jackson) matkaavat autossa onnistuneen listintäkeikan jälkeen ja pohtivat hämmentävää tapahtumaa: rajussa yhteenotossa kaikki luodit menivät heistä ohi. Julesin mielestä tämä oli Jumalan merkki. Vincentin on vaikea yhtyä tähän. Hän pyörittelee asetta huolettomasti ja kysyy irvaillen takapenkillä istuvalta Marvin-nuorukaiselta, mitä mieltä tämä on ihmeestä: ”Luuletko sinä että Jumala pysäytti---” samassa ase laukeaa Marvinin kasvoihin.

Professionaaleina henkilöinä Vincent ja Jules tunnistavat välittömästi vahingon valtavat seuraukset. Sotkeentunut auto täytyy äkkiä saada pois tieltä. Seuraa pitkällinen, huolellisen naturalistinen kuvaus asian järjestämisestä. Kohtaus on tietysti hyvin groteski, mutta erityisintä siinä on sen pysäyttävä arkisuus ja käytännöllisyys. Gangsterit ajavat Julesin ystävän Jimmien (ohjaaja Tarantino itse) luo. Kädet pestään; Jules on vihainen, tilanteeseen syypää Vincent aggressiivisen hermostunut, ja molempia stressaa Jimmien kauhistuneisuus ja kiukku: ”Tämä ei ole mikään kuolleiden neekereiden varasto!” Kaikkein pahinta on, että Jimmien vaimo saapuu töistä puolentoista tunnin kuluttua. Jos hän näkee sotkun, ”tulee avioero.”

Jules toruu Vincentiä, joka ei ole pessyt käsiään kunnolla ja sotkee pyyhkeen vereen nin että se näyttää ”terveyssiteeltä.” Vincent puolustautuu, että veri ei lähde ilman ”Lava-saippuaa.” Vastaavat käytännön yksityiskohdat hallitsevat koko jaksoa (elokuvassa otsikoitu ”The Bonnie Situation” aikarajat asettavan vaimon mukaan). Marcellus-pomo lähettää paikalla jamesbondmaisen supermiehen, ”Wolfin”, joka ”ratkaisee ongelmia.” Jäyhä Wolf pyytää kahvia, jossa runsaasti kermaa ja sokeria, ja jakaa ohjeet. Neljässäkymmenessä minuutissa auto pestään ja peitellään sisältä kankailla (Wolf lupaa Jimmielle tammipuiset makuuhuoneenkalusteet luovutetuista liinavaatteista); Wolf suihkuttaa veriset miekkoset ”vankilasta tutulla” vesiruiskulla Jimmien antaessa ohjeita: ”Hiuksiin! Suihkuta hiuksiin myös!”; kuivateltuaan ammuskelijat saavat Jimmieltä ”dorkat” vaatteet. Lopulta auto, ruumis ja veriset puvut ajetaan hävitettäväksi Monster Joen hinaamoon, jossa ”ymmärretään.”

***

Rikoselokuvissa hankalasta henkilöstä päästään eroon salamurhalla. Fyysisessä todellisuudessa kuolema muuttaa henkilön itse asiassa vieläkin hankalammaksi. Kuten Köydessä, murha haluaa tulla paljastetuksi. Ruumis on paljon näkyvämpi kuolleena, verisenä, kätkettynä, jälkiä jättävänä kuin arkeen sulautuvana elävänä kehona. Ruumis jatkaa elämäänsä seurauksien muodossa: ruumis kieltäytyy häviämästä, se vuotaa tahmeaa verta jota on vaikea poistaa, se tarrautuu maailmaan.

Lyhyessä elokuvassa tappamisesta murha vain tapahtuu, koska Jacekilla ei ole muuta kanavaa tunteelleen ja persoonalleen. Teolle ei ole selvää motiivia, uhri on sattumanvarainen. Pulp Fictionissa tappo on täysin tarkoittamaton, satunnainen, vailla mieltä. Marvin kuolee, koska rikolliselämä on altis tällaisilla ”vahingoille.” Perinteistä syyllisyyden ja seurauksen moraalia, hyvän ja pahan vastakkainasettelua ei näissä tapauksissa voida soveltaa: tappo on materiaalinen tapahtuma, joka paljastaa kuoleman dramaattisen lopullisuuden, ruumiillisen todellisuuden ja ehdottoman valtavuuden.

***

Kun hain kirjastosta edellä käsitellyt elokuvat, sopertelin varaukset noutavalle virkailijalle kirjoittavani esseetä yliopistolle. Kolme pääsääntöisesti tappoa ja väkivaltaa käsittelevää elokuvaa näyttivät aika rajulta kokoelmalta ja koin olevani selityksen tarpeessa.

Miksi piti selitellä? Siksikö että yhteiskunta arvioi runsaasti väkivaltaa sisältävän ja jopa nimenomaan tappamista käsittelevän elokuvan paheksuttavana? Mitä enemmän verta ja yksityiskohtia, mitä tärkempi väkivaltainen tapahtuma on juonen kannalta, sitä moraalittomampaa se on?

Taiteen moraalinen arvo on harvoin näin yksinkertainen asia. Kieślowski ja Tarantino nostavat kuoleman pois kollektiivisen torjunnan, abstrahoinnin ja yliviivaamisen kurimuksesta ja kohdistavat huomion sen materiaaliseen tapahtumiseen, pysäyttävyyteen ja ehdottomuuteen. Pulp Fictionin vahinkolaukaus ja nolo siivousoperaatio sekä Lyhyen elokuvan tappamisesta äärimmäisen hankala murha tuntuvat nimenomaan kritisoivan niitä elokuvia, jotka ei-ruumiillistavat väkivallan – tai mässyttelevät fyysisillä yksityiskohdilla niin paljon ja niin päällekäyvästi, että katsojan käsitys ruumiista hämärtyy, ja tuloksena on jälleen abstraktio.

Oleellisinta on näkökulma, josta väkivalta näytetään ja väritys, joka sille annetaan. Konkreettiset, proosalliset yksityiskohdat kuten tekohampaat tai Lava-saippua tuovat väkivallan pois epätodellisuuden sfääristä, johon toimintaelokuvat katsojansa usein tuudittavat. Elokuvan ”sisäistekijän” suhde väkivaltaan ei kuitenkaan aina ole ongelmaton tai selvätulkintainen. Esimerkiksi Pulp Fictionissa tapahtuva rikolliselämän inhimillistäminen ja tapahtumien tuominen konkretian, arjen ja sattumanvaraisuuden tasolle (Uma Thurmanin loistokkaasti esittämän Mia Wallacen epäonninen heroiiniyliannostus on myös tarkoituksenmukaista juonta katkova, melko pysäyttävä ruumiillinen sattuma) voidaan nähdä sekä hienovaraisesti analysoituna väkivaltakritiikkinä että väkivaltaa leikillistävänä ja sympatiseeraavana toimintana.