Posio Karoliina/

Mikä avuksi koululiikunnan alamäkeen?

Viime aikoina olen saanut iloa elämääni kiertämällä Espoon ala-asteita laidasta laitaan ja pitämällä 1.- 4.luokkalaisille lapsille liikuntakerhoa. Koska niin opettaminen, urheilu sekä muiden auttaminen ovat aina olleet lähellä sydäntäni, on tämä ollut minulle lähes täydellinen tehtävä, jonka avulla olen lisäksi saanut vähän jonkinlaista käsitystä siitä, minkälaista ala-asteen opettajan työ todellisuudessa

olisi. Toissapäivänä asiat eivät kuitenkaan sujuneet aivan suunnitelmien mukaan, jos ne nyt

yleensäkään lasten kanssa sujuvat, sillä sain vastaani ensimmäistä kertaa varmasti monelle opettajalle tavanomaista nurinaa ja valitusta tunnin sisällöstä.

Yleensä tapanani on kysyä lapsilta ideoita tunnin sisältöön, ja pelasimmekin paraikaa lasten toivomaa ikuisuuspalloa kaikki yhdessä. Pikkuhiljaa tilanne alkoi kuitenkin riistäytyä käsistä joidenkin lasten kieltäytyessä noudattamasta pelin sääntöjä ja jatkettua pelaamista siitäkin huolimatta, että he olivat muiden mielestä jo selvästi pudonneet pelistä. Tämä aiheutti närää joissakin oppilaissa, jotka vaipuivat mielenosoituksellisesti kentän laidalle maahan istumaan ja ilmoittivat, etteivät pelaisi enää tuota peliä. Myöskään seuraava päättämäni laji, sähly, ei näille lapsille kelvannut, sillä se oli kuulemma tylsää. Lasten kanssa liikkuessa tilanne on kuitenkin sellainen, ettei aikaa jaaritteluun ja miettimiseen yleensä ole ennen kuin meteli on jo kova ja porukka hajaantunut, joten lupasin toteuttaa poikien toiveen kaupunkisodasta tunnin lopuksi, mutta ensin pelaisimme kierroksen sählyä. Punaisten liivien päällepukeminen valituksi tulleille epäonnisille oli myöskin epämieluisaa, mutta loppujen lopuksi saimme osan porukan kanssa pelin käyntiin toisten istuessa salin laidalla odottomassa lajin vaihtoa.

Mietin tilannetta vielä pitkään myöhemminkin kotona. Olinko tehnyt väärin valitessani sählyn ohjelmanumeroksi, vaikkeivät kaikki lapset pitäneet siitä, ja miten olisin saanut innostettua loputkin porukasta mukaan pelaamaan. Kokemukseni mukaan pallopelien pelaaminen joukkueittain on yleensä tytöille epämieluisampaa poikien paremmuuden vuoksi ja sama saattoi olla syynä ryhmän ainoalle tytölle olla osallistumatta peliin. Toki lapset ovat erilaisia, ja saattoi olla, etteivät loput pojista vain pitäneet sählystä lajina yhtä paljon kuin toiset. Ryhmädynamiikkaan kuului kolmen kopla erittäin vilkkaita poikia, joukko hieman rauhallisempia ja erillään olevia poikia, sekä tämä yksi tyttö. Oikeastaan ryhmällä ei ollut urheilukerhojen tyypillistä aktiivista innostusta liikkua, vaan he olivat pikemminkin eri tyylisiä lapsia, sellaisia jotka eivät olisi varmastikaan loistaneet koululiikuntatunnilla. Niimpä kun tällaiset lapset sekoitetaan yhteen muutaman räsävillin ja varsin liikkuvaisen pojan kanssa, on liikuntakerhon pitäjällä edessään varsin erityylistä porukkaa. Halusin kuitenkin pitää kiinni siitä linjasta, että opettajalla on suurin vastuu ja päätäntävalta tunnilla, ja kun kerran jotain olin ilmoittanut pelattavan, pidettäisiin siitä kiinni. Mielestäni opettajan pitää nimittäin olla oppilaiden yläpuolella, sillä lasten täytyy voida luottaa siihen, että opettaja hallitsee tilanteen kaikissa olosuhteissa ja että hänellä on suurin päätäntävalta kerhon sisällä. Lisäksi tiesin, että jos nyt antaisin periksi, niin aina löytyisi jokin laji, josta joku ei pitäisi, emmekä loppujen lopuksi pääsisi koskaan yhteisymmärrykseen lajinvalinnasta. Lapsien on myös opittava, ettei aina saa tahtoaan läpi, vaan joskus on tehtävä asioita muiden mieliksi ja odotettava omaa vuoroaan. Niimpä vedin sählyerän läpi, vaikka mielessäni tuntui pahalta, että osa lapsista istui vain reunalla odottamassa, vapaaehtoisessa liikuntakerhossa.

Enkä ole ainut, joka pohtii koululiikunnan nykytilaa. Lehdet ja internet ovat täynnä mielipidekirjoituksia tästä aiheesta, josta lähes jokaisella tuntuu olevan joku mielipide, tai ainakin omakohtainen kokemus. Emmekä pohdi tätä aihetta vain huviksemme, vaan on ikävä tosiasia, että lapset jakautuvat pian entistä enemmän kahtia niihin, jotka liikkuvat terveellisesti sekä niihin, jotka lähes välttävät liikkumista kokonaan. Tämä aiheuttaa tietenkin myöhemmin mittavia ongelmia yhteiskunnalle, jonka pitäisi huolehtia kasvavista sairauskustannuksista. Siispä yritän tässä esseessä nyt vähän muiden mielipiteen ilmaisijoiden kanssa etsiä ratkaisuja, miten lapset ja nuoret saataisiin koulun puolesta enemmän löytämään tiensä liikkuvan elämäntavan pariin. Samalla kun kyse on koululiikuntatunneista, voin käyttää tämän tilaisuuden hyväkseni miettimällä omia mahdollisuuksiani vaikuttaa liikuntakerhoja käyvien lasten tulevaan innostukseen ottaa liikunta osaksi elämäänsä jatkossakin.

Puhuttaessa koululiikunnan kehittämisestä, on tärkeää huomata, kuinka koko liikuntakulttuurimme on muuttunut. Kuten Päivi Ängeslevä Helsingin Sanomien mielipidekirjoituksessa toteaa 8.9.2008, ei koululiikunta voi riittää yksin pelastamaan maamme nuorisoa, sillä "pihaleikit ovat miltei kadonneet, eikä kunnillakaan ole liikuntakerhoja--". Samalla aiheella jatkuu mielipidekeskustelu lehden palstalla pari viikkoa myöhemmin, jossa nimimerkki Espoo kirjoittaa, että "nuorten elämäntavoista muotoutuu huomispäivän kansanterveys", todeten että lapsemme voivat yhä huonommin sekä henkisesti että fyysisesti. Olen kirjoittajan kanssa samoilla linjoilla siinä, että "liikunnallinen elämäntapa opitaan jo lapsena", eikä menetettyä tapausta tietenkään saa takaisin liikunnan pariin pelkillä koulun liikuntatunneilla, joista varmasti muodostuukin vastenmielisiä nuorelle, joka ei ole eläessään harrastanut liikuntaa. Koululiikuntakeskustelussa tulisi miettiä, kuinka suuren vastuun liikuntatunnit voivat ottaa kantaakseen nuorison terveyden pelastamisessa.

Nimimerkki Espoo jatkaa kirjoitustaan, että "vain koululiikunnan kautta on mahdollista tavoittaa -- ne oppilaat, joille liikunta olisi kaikkein välttämätöntä". On varmasti totta että näin on, terveydenhoitajan tarkastusten lisäksi, mutta mielestäni joku vastuu on myös vanhemmilla ja perheillä itsellään opettaa lapsilleen hyödyllisiä elämäntapoja ja näyttää esimerkkiä viemällä lapset hiihtoladuille. Myös nimimerkki 15-vuotias Helsinki kirjoittaa 4.5.2009, ettei ihmettele yhtään, mikei osalla nuorista ole minkäänlaista liikuntaharrastusta, jos heidän ainoa kokemuksensa liikunnasta ovat koulun liikuntatunnit. Loppujen lopuksi liikuntatunnitkaan eivät enää yläasteella lähde nollatasosta liikkeelle, vaan aivan kuten matematiikassakin, oletuksena on että oppilas osaa jo tietyt perustaidot. Woman's sport and fitness foundation:in johtaja Sue Tibbals sanoo, että koululiikunta on vastuussa asenteista liikuntaa kohtaan. Uskon että näitä asenteita voidaan osaltaan myös muokata terveystiedon tunneilla, joissa liikunnan hyötyjä käydään teoreettisesti läpi.

Koululiikunnan roolin lisäksi mielipidepalstan kirjoittajat iskevät hampaansa toiseen keskeiseen väittelyaiheeseen; kuntotesteihin. Kerttu Rantala, joka on kolumnissaan soluttautunut yläkoulun liikuntatunnille aihetta seuraamaan, tuo esille tärkeän huomion testeistä: "Testattavia asioita, kuten tasapainoa, ponnistusvoimaa ja lihaskuntoa harjoitellaan tunneilla hyvin vähän". Tässä mielessä on hassua, että kouluaineessa pidetään ikäänkuin koe jostakin, jota ei olla ollenkaan tunneilla harjoiteltu, jotakin mitä ei takuulla tapahtuisi matematiikan tunneilla. Vastuu testeissä parantamisesta jää kokemukseni mukaan kokonaan oppilaalle itselleen, joten on totta, ettei testejä näin ollen olisi kovin perusteltua pitää. Toisaalta, jos ne kaksi viikkotuntia liikuntaa käytettäisiin yksinomaan fyysisen suorituskyvyn parantamiseen, olisi valitus tunneista varmasti vielä kovempi, kun oppilaat laitettaisiin kuntopiiriin treenaamaan selkä- ja vatsalihaksia.

Pitäisikö testaamisesta siis luopua kokonaan tai muuttaa ne vapaa-ehtoisiksi? Mielestäni ei, sillä liikunta on testattava oppiaine siinä missä muutkin koulun arvosteltavat aineet, eivätkä kaikki ole äidinkielessäkään yhtä hyviä, vaikka siinäkin testataan kirjoitustaitoa ja kielioppisääntöjen muistamista. Kaikissa aineissa on vara parantaa, ja aivan samalla tavalla on oppilaiden mahdollista parantaa suorituksia ja kuntoaan myös liikunnassa. Ehkäpä liikuntatuntien tehtävä onkin antaa kipinä liikunnallisuuteen realistisemmalla mahdollisella tavalla, eli vertailemalla omia testituloksia tyttöjen ja poikien keskiarvotuloksiin. Jos jäät liikunnan ensimmäisellä kurssilla alle keskiarvon, osaat varautua seuraavaan testiin treenaamalla vatsalihaksia valmiiksi ja parantamalla näin tulosta seuraavalla kurssilla. Opettajakin varmasti huomaa ja palkitsee tällaisen positiivisen kehityksen.

Kuntotestit eivät kuitenkaan yksin rakenna liikunnan numeroa, vaan tärkeintä on tuntiaktiivisuus ja yrittäminen. "Osa oppilaista voisi hyötyä myös liikunnanopettajan henkilökohtaisesta liikuntaneuonnasta", mainitsee liikuntatieteiden lisensiaatti Mirja Hirvensalo Liikunta ja Tiede 4/12-artikkelissaan. Tämä onkin hyvä idea, sillä lapset eivät aina edes käsitä liikunnan merkitystä terveydelle. Hirvensalo jatkaa kuitenkin, ettei toimintakyvyn seuranta aina rakenna oppilaan minäkäsitystä myönteiseen suuntaan, minkä vuoksi tuloksia tulisi verrata vain omiin aiempiin suorituksiin sekä liittää tähän yhteyteen opettajan "ohjaava ja kannustava palaute". Hirvensalon mukaan testeillä pitäisi olla vain arvosanaa nostava vaikutus. Itse pidän tätä hieman epäoikeudenmukaisena kohteluna, sillä heikompien oppilaiden heikkoja suorituksia hyssyteltäisiin eikä niiden annettaisi vaikuttaa liikunnan arvosanaan. Ymmärrän että liikunta on eri asia kuin esimerkiksi matematiikka, sillä siinä arvostelun kohteena on jokaisen oma keho ja kunto, muttei matematiikassakaan katsota sormien läpi lahjattomien oppilaiden heikkoja koesuorituksia loppukokeissa. Kaikkien oppilaiden on myös hyvä tietää, jos he ovat onnistuneet tippumaan tuloksissaan kauaksi normaalista tasosta.

Samaa mieltä ei kuitenkaan ole mielipideosaston liikuntapedagogiikan lehtori Jyväskylästä, joka 7.11.2008 viittaa Jyrki Loiman aiempaan kirjoitukseen, jossa hän viittasi koulutragedioihin kirjoittaessaan että "onnistumisen tunteet ilman jatkuvaa vaatimusta paremmasta ovat osa ihmisarvoista tulevaisuutta". Lehtorin mukaan on tavoitteena kouluttaa tulevia liikunnanopettajia niin, että oppilas on arvokas riippumatta siitä, kuinka hyvin hän suoriutuu. "Tärkeintä on yhdessä tekeminen, ei vain lopputulos", hän jatkaa. Erityisen tärkeää tällainen asenne on mielestäni ala-aste-ikäisten lasten kohdalla, joilta ei vielä pitäisi vaatia suorituksia, vaan innostaa liikkumaan.

Kuntotestikeskustelu on osa laajempaa keskustelua liikuntatuntien uudistamisesta ja sisällön monipuolistamisesta "oppilasystävälliseen suuntaan". Lukiolainen Noora Tanska ottaa kantaa keskusteluun 8.10.2012 kirjoituksessaan otsikolla Koululiikunnan lajikirjo on saatava monipuolisemmaksi. Hän ehdottaa "erikoisempia lajeja, kuten ratsastusta, ninjutsua, miekkailua" ja "jousiammuntaa", jotta "perinteisistä lajeista vähemmän kiinnostunut oppilas ylläen löytää itselleen mielekkään harrastuksen ja innostuu liikunnasta". Toki on tärkeää tuoda vaihtelua näillä lajeilla liikuntatunneille, mutta tosiasia on, että kyseiset lajit ovat fyysisesti siitä heikoimmasta päästä. Jotta liikunnasta olisi hyötyä, olisi siinä joko hengästyttävä tai hankittava hiki pintaan, enkä voi taata että näin välttämättä tapahtuu jousiammunnassa. Jos taas oppilas harrastaa vain sellaista liikuntaa, jossa ei keho joudu kunnolla välillä koetukselle, ei liikunta takaa terveellistä elämäntapaa. Perinteisiä liikuntapelejäkin on niin montaa muotoa ja eri säännöillä, ettei niitä mielestäni tarvitse säännöllisesti välttää.

"Eksoottisia liikuntalajeja" kuten itsepuolustuslajeja toivoo myös kirjoittaja 15-vuotias Helsinki 4.5.2009. Hän myös toivoisi "opettajien ajattelevan niitä oppilaita, jotka eivät pidä kyseisistä lajeista, ja ottavan tämän huomioon arvostelussa". Kirjoittaja on kyllä oikeassa siinä, ettei arvostelu ole kovin objektiivista, mikäli samat lajit toistuvat tunnista toiseen, esimerkiksi uiminen tai telinevoimistelu, ja tietyt oppilaat vain eivät hallitse kyseisiä taitoja yhtä hyvin kuin muita lajeja. Kaikilla liikkujilla on yleensä oma vahvuus- ja heikkousalue, mutta kyllä ne jotka ovat liikunnallisesti muutenkin lahjakkaita pystyvät näyttämään taitonsa melkein lajissa kuin lajissa. Lisäksi kovin eksoottisiin lajeihin siirtyminen eriarvotuttaisi voimakkaasti syrjäseutujen alueita, joilla ei ole mahdollisuutta kutsua paikalle vierailijoita tai etsiä lähintä kiipeilykeskusta.

Myöskin enemmän vaihtelua kaipaa HS:n Nuorten postin kirjoittaja Hollola 20.3.2010, joka ehdottaa valinnanvapautta tilanteessa, jossa oppilas voisi sisäjalkapallon sijasta lähteä käymään liikuntatunnin aikana kuntosalilla tai lenkillä. Mielestäni tämä on loistava idea, joskaan ei kovin toteutuskelpoinen, ottaen huomioon sen mahdollisuuden, että suurin osa luokasta suuntaa lenkille vaikka läheiseen kahvilaan. Kuitenkin valinnanvapaus voisi lisätä motivaatiota liikkua ja antaa aikaa tällaiselle mahdollisuudelle käyttää kuntosalia tai käydä lenkillä esimerkiksi keskellä kiireistä koeviikkoa, jolloin ei muuten jää aikaa liikkumiseen. Muistaakseni esimerkiksi yhteislenkkejä, jotka olisivat hyvä keino kohottaa ryhmähenkeä muutenkin, ei koululiikunnassa koskaan ainakaan tyttöjen puolella järjestetty. Valinnanvapaus tulee opetussuunnitelmassa esille usein sitä kautta, että opettaja kurssin alussa pyytää oppilaiden mielipiteitä tulevan kurssin lajikirjosta. Tuntien toteutuksen kannalta valinnanvapaus on vähän hankala toteuttaa, kun opettajan on pysyttävä kärryillä siitä, mita kukin tekee ja järjestettävä monenlaista ohjelmaa. LTI Mirja Hirvensalo esittää että oppilaiden itsensä esittelemät ja opettamat lajit voitaisiin ottaa mukaan opetussuunnitelmaan, ja tämä onkin loistava tapa hyödyntää oppilailla olevaa erilaista lajiosaamista. Samoin liikunnanopettajilla on varmasti vielä paljon käyttämätöntä potentiaalia ja juuri Hirvensalon ehdottama henkilökohtainen liikuntaneuvonta olisi innokkaille oppilaille hyödyksi. Myös kaupunki voisi tukea nuorten liikkumista rahoittamalla koulujen ja urheiluseurojen yhteistyötä, kuten kirjoittaa nimimerkki Espoo 17.9.2008 otsikolla Koulut ja urheiluseurat saisivat yhteistyöllä nuoret liikkumaan. Kirjoittaja ehdottaa, että urheiluseurojen valmentajat osallistuisivat koululiikuntatunteihin tai pitäisivät toisen viikottaisista liikuntatunneista, jolloin oppilailla olisi mahdollisuus tutustua eri liikuntalajeihin ammattilaisen johdolla. Erityisesti tämä olisi mielestäni hedelmällistä lasten liikuntatunneilla, sillä lapset ovat luonnostaan uteliaita ja vielä sopivassa iässä aloittamaan melkeinpä minkä tahansa harrastuksen.

Liikuntatuntien lisäämistä ovat ajaneet monet tahot, ja hallitus päättikin perusopetuksen tuntijaon uudistuksen yhteydessä lisätä liikuntatunteja yhden lisää sekä ala- että yläkouluun. Nuorisuomi.fi sivuston mukaan 25% 7-18 vuotiaista lapsista on lihavia, joten liikunnan lisääminen heille on tärkeä veto suunnan näyttäjänä. Sivuston mukaan liikuntaa olisi oltava vähintään kaksi tuntia päivässä lasten terveen kehityksen turvaamiseksi. Liikan lisäystä toivotaan myös HS:n mielipidepalstalla, jossa Santeri Lang, 13, kirjoittaa 8.10.2012 että liikuntaa pitäisi olla ainakin neljä tuntia viikossa, kun "vaatteiden vaihtokin vie jo osan tunnista" ja "koulun jälkeen kaikki menevät vain tietokoneelle pelaamaan".

Myös HS:n Nuorten postin kirjoittaja Hollolasta (20.3.2010) puoltaa, että liikunta ja raitis ilma auttaisivat keskittymään pitkinä koulupäivinä. Sekään asia ei siis ole aivan sama, missä kohti päivää lapset liikkuvat, sillä iltapäivän liikuntakerhoja vetäessäni huomaan lasten jo olevan varsin levottomia ja väsyneitä päivästä. Toisaalta liikunta keskellä päivää saattaisi rauhottaakin porukkaa jaksamaan vielä iltapäivän teoria osuuden. "Joka jaksossa mielestäni vähintään yksi tunti viikossa liikuntaa", jatkaa kirjoittaja, "pitkät koulupäivät tuntuivat erittäin raskailta". Kirjoittaja myös toivoo enemmän pakollisia kursseja, jotta liikuntaa harrastavat pysyisivät hyvässä kunnossa. Luulempa kuitenkin että hyvä kuntoisia auttaisi enemmän valinnaisten kurssien lisääminen, joille ehkä hakeutuukin enemmän motivoituneita urheilijoita.