Onni Mustonen: Sienipilven varjossa

99 Jahre Krieg
Ließen keinen Platz für Sieger
Kriegsminister gibt's nicht mehr
Und auch keine Düsenflieger
Heute zieh' ich meine Runden
Seh' die Welt in Trümmern liegen
Hab' 'nen Luftballon gefunden
Denk' an dich und lass' ihn fliegen

         - Nena, ”99 Luftballons”

Kesäkuun 16. päivä aamuna 1945 Robert J. Oppenheimer näki tyhjyyden avautuvan halkeavien atomien väliin White Sandsin koealueella Uudessa Meksikossa ensimmäisen ydinräjähdyksen kohotessa äärimmäisen nopeasti taivaalle vetäen mukanaan likaa ja maa-ainesta massiivisella voimalla. Räjähdyksen ytimessä olevan tulipallon viilentyessä muodostaen sienipilven automaan yläpuolelle, Oppenheimer tiesi, mitä hän oli tehnyt.

         Migreeninvalkoisen valon sokaisemina osa tiedemiehistä hurrasi ja osa itki. Koetta johtava Kenneth Bainbrigde sanoi Oppenheimerille heidän katsoessaan räjähdystä: ”Me olemme kaikki nyt huoranpenikoita”. Se oli erityisen selvää Oppenheimerille itselleen, joka oli täydellisen tietoinen maailmaan saattamastaan voimasta. Vuosia myöhemmin televisiohaastattelussa haastattelussa hän kertoi muistaneensa sitaatin Bhagavad Gitasta. Omien sanojensa mukaan hänestä ”on tullut kuolema, maailmojen tuhoaja”.

         On vain osuvaa, että Trinity-koe tehtiin autiomaassa, joka oli maisemaltaan tasainen ja eloton. Valokuvat koealueelta räjähdyksen jälkeen muistuttavat mustavalkoisia valokuvia, jotka otettiin vain vajaat kaksi kuukautta myöhemmin Hiroshimassa ja Nagasakissa. Vaikuttaa lähes siltä, että räjähdys olisi kohonnut ajan ja tilan lävitse Hiroshimasta ja Nagasakista kylmään sotaan ja aina täydellistä ydintuhoa seuranneeseen maailmaan. Kaikki tiivistyi yhteen hetkeen aivan kuin se ei olisi ollut pelkästään koe, vaan näky viimeisestä pommista laukeamassa ydinsodan jälkeisellä aavikolla.

         ”Autiomaassa ei ole aikaa”, Baudrillard huomautti ja Jornada del Muerto tuntuu pysähtyneen räjähdyksen jälkeisiin hetkiin. Nykyiselläänkin Trinity-kokeen testialue on räjähdyksen puhtaaksi polttama ja muutama kitukasvuinen viherkasvi versoaa kraatterin kovaksi palaneesta maaperästä. Räjähdyksen hyposentrumissa seisoo liikkumattomana laavakivinen obeliski muistuttamasta hetkestä, jolloin varhaiset kädelliset oppivat tappamaan lajitovereitaan luusiruilla.

Aika tuntuu pysähtyneen, sillä aikaa ydinräjähdyksen jälkeen ei ole. On vain pysähtynyt pimeä hetki, jolloin taivas peittyy räjähdyksen nostamasta pölystä ja tuhkasta. Eläimet kuolevat ja kasvit kuolevat, eikä mikään liiku autiomaalla. Jäljelle jää vain vihreäksi lasiksi sulanut hiekkainen maaperä, johon räjähdyksen lämpö on polttanut liikkeen varjot ympäristöä vaaleampina. Päivä, jolloin pommit putoavat, ”kestää miljoona vuotta”, kuten Debbie Harry lauloi.

         Tiedemiehet eivät olleet ainoat, jotka tiedostivat maailman väistämättömän lopun ydinsodassa, sillä Manhattan-projekti itsessään oli apokalypsiin viittaavan uskonnollisen kuvaston läpitunkema: Olihan Gadget-pommi tuotu maailmaan Isän ja Pojan ja Pyhän hengen nimessä. Ja olihan koe tehty Kuolleen miehen polulla. Ja olihan Harry Daghlin menettänyt henkensä onnettomuudessa Paholaisenytimen tultua yllättäen aktiiviseksi kesken kaiken. Jos toinen maailmansota oli sota, joka lopettaisi kaikki sodat, oli ydinpommi selvästi ase, joka lopettaisi kaiken.

         Toisen maailmansodan myötä lisääntyneen massamedian kautta suuri yleisö tuli tietoiseksi siitä, ettei mitään ollut enää tehtävissä. 1940-luvulla elokuvateattereissa ennen näytöstä esitettävien uutisfilmien ja radiolähetysten kautta sienipilvi muuttui tutuksi ja kuusikymmentä lukuun mennessä televisio toi ydinpommin jokaiseen amerikkalaiseen kotiin. Toiston kautta sienipilven siluetti vakiintui maailmanlopun kollektiivisesti jaetuksi symboliksi.

         Tämän uuden kuolevan maailman kunniaksi järjestettiin jopa missikilpailuita. Internetistä on helposti löydettävissä valokuva vuoden 1957 miss Atomic Bomb Lee Merlinistä poseeraamassa sienipilven muotoisessa uimapuvussa kädet kohotettuina taivasta kohti. Maailmaan ilman mitään on mahdotonta ottaa tosissaan, koska olemattomuutta ei voi käsittää. Ehkä juuri tästä syystä laajalle levinnyt urbaani legenda siitä, että torakat selviävät hengissä ydinsodasta, on niin usein toistettu: edes jonkin pitää selvitä ja jopa torakka radioaktiivisessa autiomaassa on jotenkin lohdullinen. Miss Atomic Bombin ja atomipommien inspiroimien astiastot synnyttäneen karnevalismin hengessä ihmiset jopa juhlivat atomipommikokeita. Viisikymmentä luvulla ihmiset kerääntyivät Mojaven autiomaan reunalla Las Vegasin kattohuoneistoihin juomaan vodkasta, brandystä, sherrystä tehtyjä atomipommikoktaileita. Alkoholin vauhdittamina juhlat jatkuivat läpi yön kunnes auringon noustessa idästä sienipilvi valaisi varhaisen aamutaivaan lännestä ”valaistusefekteillä, joita on mahdotonta kuvailla”, kuten kenraali Thomas Farrel ydinräjähdystä kuvaili. Hänen mukaansa: ”Maa kirkastui polttavalla valolla, joka oli monta kertaa keskipäivän aurinkoa kirkkaampi. Se oli kultaista, purppuraista violettia, harmaata ja sinistä. Se valaisi läheisen vuoriston jokaisen kärjen, halkeaman ja harjanteen kirkkaudella ja kauneudella, jota ei voi kuvata, mutta joka on nähtävä, jotta sen voi kuvitella.” Noina väsyneinä aamuina pitkien juhlien jälkeen ihmiset näkivät saman, mitä Oppenheimer oli nähnyt sinä kesäkuisena aamuna 1945; he näkivät tulevaisuuden ja kohottivat sille maljan.

”I suddenly find myself needing to know the plural of apocalypse.”

         - Riley Finn Buffy the Vampire Slayer -televisiosarjassa

Maailmanlopun kello julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 1947 Bulletin of the Atomic Scientist –lehdessä. Jokaisen numeron kannessa on siitä lähtien ollut kuva kellosta, jonka viisarit lähestyvät keskiyötä Oppenheimerin noidantunnin alkamisen merkiksi. Kuva itsessään on tuttu Alan Mooren ja Dave Gibbonsin Watchmen-teoksen kellosta, jonka viisarit lähestyvät vääjäämättä numero numerolta kohti maailmanlopun kellonlyömää. Toisintamalla maailmanlopun kellon kuvan Watchmen täydellistää ajatuksen maailmanlopun vääjäämättömyydestä: mitään ei ole enää tehtävissä, sillä kaikki on tapahtunut ”jo kolmekymmentäviisi minuuttia sitten”.

         Joskus minusta tuntuu, että synnyin kuolevaan maailmaan, jonka loppu lähenee samankaltaisella vääjäämättömyydellä kuin keskiyö tuomionpäivän kellossa. Jossain ylhäällä otsonikerros oli jo puhki ja ilmaston lämpeneminen oli jo käynnissä. Maapallon navat sulavat mereen ja jääkarhut hukkuvat, koska ne eivät enää löydä jäälauttoja. Vedenpinta nousi ja hukutti alleen alavia viljelysmaita. Terroristeilla on ydinaseita. Tietokoneet kaatuvat vieden mukaan sähköverkot. Lehman Brothers kaatuu vieden mukanaan talousjärjestelmän. Auringonvalon lisäksi myös ranskalaisista perunoista, suuvedestä, matkapuhelimista, sähköjohdoista, reitittimistä, keinotekoisista makeutusaineista ja suuseksistä saa syövän. Ehkä, kuten Tohtori Manhattan sanoo Watchmenissä, ”on liian myöhäistä. On aina ollut, tulee aina olemaan… liian myöhäistä”.

         Maailmanlopun odotuksessa ei ole mitään uutta. Ihmiset ovat aina uskoneet elävänsä lopun aikoja. Rodulfus Glaber kirjoitti auringonpimennyksestä ja nälänhädästä, jotka oli tulkittu vuonna 1000 maailmanlopun enteiksi, vuonna 2000 maailman piti loppua aivan liian monella eri tavalla ja jopa 11.11.2011 oli mainittu maailmanlopun päivämääräksi. Nättien tasalukujen lisäksi maailmanloppu on tullut jo useamman kerran: Anababtistit olivat varmoja, että tuomionpäivä ja Jeesuksen uusi tuleminen koittaa vuonna 1533. William Milleriltä nimensä saaneiden milleristien mukaan maailma loppuu 22. lokakuuta 1843. Glaas Epp nuoremman johtamien mennoniittien mukaan maailma loppuu aluksi 8. maaliskuuta 1889 ja sitten 1891. Assemblies of God –kirkko näki ensimmäisen maailmansodan Johanneksen ilmestyksessä kuvattuna viimeisenä taisteluna Jumalan ja Saatanan välisenä taisteluna. Daavidin oksa perustettiin vuonna 1930 pian koittavan maailmanlopun tähden. Tokion metroon vuonna 1995 tehdyn sariinihyökkäyksen takana olleen Aum Shirinkyon mukaan loppu koittaisi vuonna 1997 ja ainoastaan Shirinkyoa seuraavat lahkolaiset pelastuisivat varmalta tuholta. 2012 mayojen kalenteri loppuu ja planeetta X syöksyy auringon takaa maahan tai maapallon magneettikentät vaihtavat paikkaa ja aurinkotuulet polttavat kaiken elävältä. ”Loppu on lähellä”, lukee pilakuvien tuomionpäivän profeettojen kylteissä, mutta kuten Zenon nuoli, se tuntuu olevan aina vain lähellä.

         Nämä uskonnolliset fantasiat tarjosivat vain kuitenkin vesitetyn, epätäydellisen maailmanlopun vailla absoluuttisen tuhon kauhua. Ilmestyskirjan jälkeen valitut palkitaan taivaspaikalla ja elämä jatkuu taivaassa ja Ragnarökin jälkeen uusi ihmiskunta herää vanhan maailman tuhkasta. 1997 Heaven’s gate –kultin jäsenet tappoivat itsensä vanukkaaseen sekoitetuilla phenobarbitaaleilla ja vodkalla, koska maailma oli loppumassa. Itsemurhaamalla he kuitenkin pelastuisivat Hale-Bobb-komeetan pyrstössä piilottelevaan lentävään lautaseen. Jopa itsemurhakultissa maailmanloppu tarjoaa palkinnon valituille ja vaikka ”muut” kuolevatkin, niin hyvät ihmiset voivat jatkaa siitä mihin jäätiin. Apokalyptisten fantasioiden maailmanloppu on kuin amerikkalaisen televisiosarjan tai Mad Max-elokuvien puolitiehen jäävä maailmanloppu, josta on mahdollista selvitä hengissä. Nämä ovat maailmanloppuja, joissa maailma ei edes lopu. Kuolleet eivät kiinnosta ketään, vaan keskiössä ovat eloonjääneet ja selviytyjät.

         Vasta Manhattan-projekti teki maailmanlopusta todellisen. Harmageddon ei enää ollut herran hallussa. Kaikki aikaisemmat uskonnolliset fantasiat maailmanlopusta muuttuivat kalpeiksi sienipilven varjossa. Yllättäen maailma joutui kohtaamaan lopun vailla moraalista ulottuvuutta. Sekulaarissa maailmassa on vaikeaa kuvitella ydinsotaa modernina versiona vedenpaisumuksesta.

         Marvel-universumissa maailmat kohtaavat tuhonsa avaruuden tyhjyydessä vaeltavan Galactuksen, hahmossa, joka tuhoaa planeetat imeäkseen niiden elinvoiman. Siniseen ja violettiin haarniskaan verhoutunut Galactus edustaa kosmosta, jonka voimien rinnalla ihmiskunta supersankareineen on voimaton. Vaikka Galactus on maailmojen syöjä, jonka ainoa tehtävä on tuhota planeettoja, on hän silti Reed Richardsin sanoin ”hyvän ja pahan tuolla puolen”. ”Galactus ei todellakaan ole olento, hän on luonnonvoima” […] ”kuten aurinkotuuli tai supernova. Verratkaa sitä raivoaviin myrskyihin, jotka koettelivat viikinkejä ja tekivät heistä vahvoja”, Odin kertoo intergalaktiselle oikeudenkäynnille Fantastic Four –lehden numerossa 262, jossa Ikuisuus kutsutaan puolustamaan planetaarista kansanmurhaa vetoamalla siihen, että maailmanlopulla on paikkansa. Galactus ei ole hyvä eikä paha. Maailma loppuu vain koska se loppuu.

         Ehkä syy oli yksinkertaisesti se, että minä unohdin sulkea valot lähtiessäni huoneesta. Tai, että minä pidän liian pitkistä lämpimistä suihkuista. Tai, koska 99 ilmapalloa karkasi Berliinin muurin ylitse. yhtä kaikki maailma palaa. Eikä ketään rangaista tai palkita. Kaikki vain kuolevat maailman loppuessa – kirskahtaen, ei räjähtäen.

When there’s no future[…]

         - Sex Pistols,”God Save the Queen”

Maailmanlopun kuvasto on tuttua populaarikulttuurissa. Joka kesä maailma tuhoutuu lähimmässä elokuvateatterissa kymmenillä tavoilla avaruusolentojen tai virusten tai elävien kuolleiden tähden. Halu nähdä maailman loppuvan yhä udelleen ja uudelleen ja uudelleen, muistuttaa egyptiläisten pakkomiellettä valmistautua kuolemaan toistamalla Kuolleiden kirjan aiheita kaikkialla arkielämässään. Populaarikulttuuri toistaa kuvia maailmanlopusta. Viime vuosina julkaistuista tieteiselokuvista lähes joka toinen käsitteli ihmiskuntaa uhkaavaa kohtaloa.

         Vuonna 1986 Tshernobylin ydinvoimalan neljäs reaktori suli vapauttaen ilmaan radioaktiivisia kaasuja, hiukkasia ja savua. Onnettomuuden seurauksena läheinen, 50 000 asukkaan kaupunki Prypjat jouduttiin evakuoimaan. Jäljelle jäi aavekaupunki, joka on tuskin muuttunut huhtikuun 27. päivästä 1986, jolloin evakuointimääräys annettiin: Stalinin, Leninin ja Marzxin kuvat kellastuvat yhä vanhan koululuokan seinillä, vanhat lelut on unohdettu lastentarhan lattialle ja radioaktiivinen maailmanpyörä on ruostunut liikkumattomaksi.

         Prypjat on simulaatio maailmanlopun kaupungista, josta ihmiset ovat kadonneet ja ruoho kasvaa itsepintaisesti asfaltin lävitse ja syksyisin tuuli puhaltaa urheiluhallin särkyneistä ikkunoista kuolleita lehtiä ja seinistä hilseilleitä maalilastuja hylätyn uima-altaan kaakeloidun pohjan poikki. Kaksikymmentä vuotta maailmanlopun jälkeen kaikkialla on samanlaista kuin Prypjatissa. Prypjat on kuin kuivaharjoittelua maailmanlopulle. Se antaa mahdollisuuden katsoa, kuinka sementti murenee tuuleen laskeuman jälkeen ja kuinka eläimet selviävät radioaktiivisessa metsässä. Prypjat on pieni kehto tulevaisuutta nykyisyydessä.

         Valokuvat Prypjatista ovat aavemaisia. Ihmiset yrittävät olla ottamatta kuvia toisistaan vilkuttamassa kameralle kirkkaassa auringonpaisteessa. Sen sijaan turistit kuvaavat autioita taloja ja tyhjiä toreja, joiden pitäisi olla täynnä ihmisiä. Prypjatissa otetut valokuvat näyttävät kohtauksilta George Romeron zombielokuvista tai Fallout-peleistä. Niissä on sama ahdistava väärätunne kuin 28 päivää myöhemmin –elokuvan kohtauksessa, jossa elokuvan päähenkilö vaeltaa Lontoon tyhjillä kaduilla, jotka me olemme tottuneet näkemään ahdistavan täynnä ihmisiä. Me olemme nähneet Prypjatin tuhansia kertoja elokuvissa ja televisiossa ja sarjakuvissa: samat tyhjät kadut ja hylätyt asuinrakennukset. Prypjat on pieni kehto fiktiota todellisuudessa.

         Kun kuva toistuu yhä uudelleen ja uudelleen, ei ole enää väliä, onko se ontologisesti totta. Toisto luo kaavan ja järjestelmän ja lopulta merkityksen itsessään. Lopulta kuvaa ei voida enää sivuuttaa, sillä toisto on oire jostakin. Populaarikulttuurissa kerta toisensa jälkeen toistuvat maailmanlopun kuvat ovat oire jostakin.

         Se sosiaalinen totuus, jota elokuvayleisö kulutustottumuksissaan peilaa, on lohduton. Elokuvastudioiden himoitsemalla 17-25 –vuotiaiden miesten segmentillä ei ole mitään odotettavaa, sillä merkityksellistä tulevaisuutta pätkätöiden, taloudellisen epävarmuuden ja lämpenevän ilmaston maailmassa ei ole. Vuonna 1990 syntyneet oppivat yksitoistavuotiaina, että varoittamatta joku kuka vaan voi murhata tuhansia ihmisiä lentokoneella. Ja vuonna 2008 joku jossain teki jotain, jonka seurauksena menetettiin maailmanlaajuisesti 51 miljoonaa työpaikkaa. Ja hiusväristä saa syövän.

Katsellessani uutisia huolestun tajutessani, että olen paremmin varautunut selviämään zombiapokalypsistä kuin tulevaisuudesta.

But by the time the first bombs fell

we were already bored

         - Arcade Fire, “Suburbs”

Maailmanlopun arkipäiväisyys ja kuolevien ihmisten tyyneys on tuskin missään yhtä ärsyttävää kuin Nevil Shuten romaanissa Viimeisellä rannalla, jossa Australia odottaa tuulen tuovan koko pohjoisen pallonpuoliskon tuhonneen ydinsodan laskeuman Tyynellemerelle. Jokapäiväistä elämää haittaavat skottilaisen viskin loppuminen ja bensiinipula ja työttömyys, mutta tuskin kukaan jaksaa kantaa sen suurempaa huolta pohjoisista tuulista, jotka tuovat radioaktiivista pölyä. ”Eikö sitä siis voida mitenkään estää?” kysyy eräs romaanin henkilöistä. ”Ei mitenkään. Se on liian vaikea homma ihmiskunnan hoidettavaksi. Meidän on se vain kestettävä”, vastaa päähenkilö. Vääjäämättömästä ihmiskunnan sukupuutosta huolimatta ”ei […] tunnelma ollut vähäänkään synkkä”, sillä ”mitä pyhittää haikailla ja surra sitä, että kohta kuolemme?”, kuten eräs henkilöistä kysyy.

         Minun on aina ollut vaikea käsittää englantilaista sananlaskua ”live every day like it’s your last”, sillä kuluttaisin suurimman osan tuosta hypoteettisesta viimeisestä päivästäni todennäköisesti itkemällä. Toisin kuin Viimeisellä rannalla –romaanin henkilöt, minä tuskin jaksaisin lähteä elokuviin tai uida tai tehdä puutarhatöitä. Kaikki potentiaaliset skenaariot – kävellä alastomana rannalla, rakastella, lukea kesken jäänyt kirja loppuun – olisivat täydellisen turhia.

         ”Mitä sinä tekisit viimeisenä päivänäsi?” on yksi noita hypoteettisia kysymyksiä, joilla ihmisten kuulee usein leikittelevän. ”Viettäisin aikaa läheisteni kanssa”, lienee yleinen vastaus. Kuoleman ja rakkauden suhde on Freudista lähtien ollut erottamaton ja varman kuoleman edessä rakkaus varmaankin lohduttaa. Watchmen-sarjakuvassa Nite Owl ja Silk Spectre hakevat toisistaan turvaa, Shuten romaanissa Moira ja kapteeni Towers lohduttautuvat suhteellaan ja Terminaattorissa Sarah Connor ja Kyle Reese yrittävät seksillä karkottaa tuomionpäivän mielestään.

         ”Mitä sinä tekisit, jos maailma tuhoutuisi huomenna?”, on toinen kysymys, jota kuulee usein. Ensisilmäyksellä kysymys ei juuri eroa viimeinen päiväsi –skenaariosta ja useimmat ihmiset varmaankin vastaisivat tismalleen samoin. ”Viettäisin aikaa läheisteni kanssa”, on käypä vastaus myös tähän kysymykseen, mutta niin on myös ”tappaisin ihmisen”, sillä maailman viimeisenä päivänä millään ei ole enää mitään väliä, koska seurauksia ei ole. Murha maailmanlopun aattona ei riistäisi keneltäkään mitään. Se olisi vain kaikkien muidenkin tekojen tavoin täysin tyhjä ja täysin turha ele ennen loppua. Karl Pilkingtonin vastaus ”minä olen aina halunnut potkaista ankkaa perseeseen”, ei ole yhtään muita ehdotuksia huonompi.

Lopuksi

Baudrillardin mukaan ”mikään ei tuo voimakkaammin mieleen maailmanloppua kuin rannalla yksin suoraan eteenpäin juokseva ihminen, joka on kietoutunut korvalappustereoiden säveliin”. Kesällä löysin itseni rannalta istumassa hiekalla, joka oli yhä pitkän päivän jäljiltä kuumaa vaikka ilta oli jo laskeutumassa ja viileä tuuli puhalsi mereltä. Näin jo kaukaa aution rannan toisesta päästä lähestyvän hölkkääjän. Hänen rennot, eteenpäin kantavat askeleensa upposivat pehmeään hiekkaan hänen ohittaessaan minut muutaman metrin päästä ja minä mietin, saako hölkkäämisestä syövän. Deodorantista ainakin saa ja ilmeisesti yksinäisyyskin aiheuttaa syöpää. Ja savukkeesta, jonka sammutan viereeni hiekalle, saa varmasti syövän.

         On loppukesä 2012 ja tuomionpäivän kellon viisareita siirrettiin minuutilla eteenpäin viittä vaille puoleen yöhön. Neil Armstrong kuoli tänä kesänä. Se, että Armstrong oli ensimmäinen ihminen kuussa, sai hänet aina vaikuttamaan tulevaisuuden mieheltä. Hänen jäljissään ihmiskunta matkustaisi tähtiin ja perustaisi uusia siirtokuntia ja löytäisi ihmeellisiä asioita. Mietin miltä ihmisistä tuntui vuonna 1969 heidän kuullessaan, että ihminen käveli kuussa. Ehkä he miettisivät Hiroshimaa ja Nagasakia 24 vuotta aikaisemmin. Ehkä he miettisivät Kuuban ohjuskriisiä, josta oli kulunut vasta viisi vuotta. Ehkä he eivät enää välittäneet menneestä, sillä tulevaisuus aukeni heidän eteensä äärettömänä.

         Neil Armstrong kuoli 25. elokuuta 2012 Istuessani hiekalla ja katsoessani himmenevää iltataivasta en voi olla ajattelematta, että tulevaisuus kuoli tänä kesänä enkä minä koskaan tule tekemään Kesselin juoksua alle kahdessatoista parsekissa.

         Juoksija juoksee ohitseni ja hänen taakseen meren ylle jää auringon lasku. Ehkä se on sopivaa, sillä auringonnousu kertoo ainoastaan toivosta sillä sen jälkeen koittaa uusi päivä. Auringonlaskun metaforiselta ulottuvuudelta sen sijaan on vaikeaa karata yön laskeutuessa, sillä aurinko laskee kuolevalle maapallolle väreissä, jotka ovat mahdollisia ainoastaan, koska stratosfääri on myrkyllinen. Näinä kirkkaina iltoina luotisuoran horisontin yllä lepäävä laskeva aurinko polttaa taivaankannen oranssin ja keltaisen sävyiseksi ja valon lyhyen aaltopituuden spektrit hajoavat yläilmakehän CFC-kaasuihin jättäen jälkeensä ainoastaan syvän punaisen, joka hallitsee maisemaa. Jossain ylhäällä lähes avaruudessa aerosolin ja freoneiden polttamasta reiästä auringonvalo tihkuu kauniin värisenä otsonikerroksen lävitse.

         Pian aurinko laskee horisontin taakse ja on pimeää. Kylmän sodan suurin pelko oli, että jonain päivänä aamu kirkastuu muutama tunti liian aikaisin auringon noustessa lännestä. Tarpeeksi voimakkaassa ydinräjähdyksessä paineaalto kimpoaa takaisin maaperästä kannatellen massiivista tulipalloa ilmassa. Silloin hetken ajan aurinko leijuu muutaman sadan metrin korkeudessa maan yllä. Näin tapahtui 30. lokakuuta 1961, kun Neuvostoliitto räjäytti 100 000 megatonnin ydinpommin Novaja Zemljan saaristossa Jäämerellä. Sitten maailma hukkui valkoiseen valoon ja katosi.