Julia Forstén: Aika sulkea sateenvarjo

 Aika sulkea sateenvarjo

- WW2 -elokuvan kehitys Hollywoodin sotapropagandasta muoti-ilmiöksi

Auton tietä tukki kivimurska ja joka puolella säntäiltiin ja huudettiin. Monessa paikassa paloi, ja raunioituneiden talojen seinät olivat luhistuneet kasoiksi. Rungot olivat kallellaan. Savupommit seisoivat maassa kuin tulitikut. Pommi räjähti kumeasti jossain kaukana, ilmatorjunta-aseet paukkuivat, ja moottorit jylisivät. Lopulta lentokoneiden ääni kuului yhä vaimeampana ja toinen pommi räjähti jossain kauempana.

Tämän kaltainen kuvaus on viime vuosikymmenten aikana tullut turhankin tutuksi etenkin niille ikäpolville, jotka eivät kyseistä aikaa koskaan ole eläneet. Lainaus oli Sarah Watersin kirjasta Yövartio, joka tapahtuu missäpä muuallakaan kuin toisen maailmansodan aikaisessa Britanniassa.

Miksi me tunnistamme tämän kuvauksen näin hyvin? Jos siinä kerrottaisiin taistelusta miekoin ja musketein, emme pystyisi erottamaan onko kyseessä 30-vuotinen sota, vai Yhdysvaltain sisällissota. Mutta kun kuvataan raunioituneita rakennuksia ja lentokoneita sijoitamme tapahtumat saman tien toisen maailmansodan aikaiseen Eurooppaan, emmekä esimerkiksi Vietnamin tai Korean sotaan. Kiitos lukemattomien kirjojen ja elokuvien, toinen maailmansota on meille tutumpi kuin yksikään sota sitä ennen tai sen jälkeen. 1940 Hitler levitti suojaavan sateenvarjonsa Euroopan ylle, ja on kuin sitä ei olisi vieläkään suljettu.

Toisesta maailmansodasta on tullut eräänlainen muoti-ilmiö. Sitä tuputetaan meille jokaisen median kautta kaikissa muodoissa. Tuleeko se raja koskaan vastaan, jolloin liika on liikaa ja kaikki sanomisen arvoinen on jo sanottu? Hyvä esimerkki on nuorille suunnattu juutalaiskirjallisuus. Ensin oli Anne Frankin päiväkirja, joka löytyy maailma 10 luetuimman teoksen listalta, joka on arvokas aikalaistodiste juutalaisten tilanteesta ennen sotaa ja sen aikana, ja joka ehdottomasti ansaitsee paikkansa sillä korokkeella jolle se on asetettu. Mutta nyt saman tarinan voi lukea useilla eri nimillä ilman että mikään olennaisesti muuttuu. On Hanan matkalaukku, Lenan matka, Poika raidallisessa pyjamassa ja ehkä tuoreimpana Marcus Zusakin myyntimenestys Kirjavaras. Akateemiseen kirjakauppaan voisi perustaa oman hyllyn juutalaislasten tarinoille, aivan kuin emme voisi saada niistä tarpeeksemme.

Natseista puolestaan on tullut aivan oma genrensä. Heistä löytyy arvokas vastustaja jokaiselle toimintasankarille aina Indiana Jonesista Kapteeni Amerikkaan. Näissä tapauksissa ei puida natsien politiikkaa tai sodan syitä sen kummemmin, natsit vain esitetään väkivaltaisina ja pahoina, syynä kaikkeen kamalaan Euroopassa. Samalla tavalla uusnatsit riehuvat nuortenkirjoissa ja kuunatsit hyökkäävät suomalaiselokuvassa. Iltasanomien otsikossa Dome Karukoski valmistelee uuden natsielokuvan kuvauksia, ja viikonloppuna tv:stä tulee Quentin Tarantinon Inglorious Basterds. Viimeisimmät esimerkit osoittavat miten aiheen käsittely on muuttunut viimeisten vuosikymmenten aikana. Natsit ovat arkipäiväistyneet niin, että heistä voidaan tehdä jo pilkkaa ja melkeinpä sympaattisia. Natsit ovat viekkaasti hiipineet arkipuheeseenkin. Tiukkaa ihmistä voi kutsua tosi natsiksi, puhumattakaan englanninkielisestä termistä grammar nazi.

Toisen maailmansodan vaatetuskin on tullut tutuksi ja ujuttautunut arkipäivään. Täysin militarismiin perehtymätönkin varmasti tunnistaa kuvista SS-upseerin univormun, tai neuvostosotilaan hatun, ja ulkoiluvaateliikkeissä myydään Kongo-takkeja, kopioita toisen maailmansodan brittisotilaiden takeista, joita myöhemmin belgialaiset käyttivät taistellessaan Kongossa. Ilmiö toimii myös toisin päin muotia muokaten. Charlie Chaplin teki hammasharjaviiksistä muodikkaat, Hitler aiheutti sen ettei kukaan sen jälkeen ole uskaltanut kasvattaa sellaisia.

Toinen maailmansota ei ole ainoastaan arkipäiväistynyt, vaan tapahtumista etääntyminen on myös aiheuttanut jonkinasteisen muutoksen siinä, miten aiheesta puhutaan. Historian kouluopetus on muuttumassa analyyttisemmäksi, ja siinä tarkastellaan kylmästi suuria linjoja, syitä ja seurauksia, kun vielä 30 vuotta sitten pääpainona olivat sodan tapahtumat ja yksityiskohdat. Sotaa opetettiin kuin jonkinlaisena jännityskertomuksena, jossa Erwin Rommel, Erämään kettu, taisteli ovelasti Afrikassa, samalla kun natsit kiersivät Maginot linjaa Belgian rajalla – molemmat yksityiskohtia joita ei nykylukiokirjoista löydy. Toisaalta taas kun 70-luvun lapset leikkivät sotaa itsemaalattavilla pikku sotilailla, nykypäivän lapset pelaavat videopelejä kuten Call of Duty, Medal of Honour tai Battlefield 1942, joissa natsien aivot ammutaan pihalle, kirjaimellisesti.

Kuten kaikki muoti, myös kirjallisuuden ja elokuvien aihevalinnat ilmenevät sykleissä. 90-luvun grunge oli viimeinen omaperäinen pukeutumistyyli, ja sen jälkeen vaatemuoti on vain toistanut menneiden vuosikymmenten tyylejä. Aivan samalla tavalla syklisyys on havaittavissa historiallisissa tyylilajeissa, ja siinä mikä kiinnostaa suurta yleisöä. Renessanssi palasi antiikkiin, myöhemmin antiikki ponnahti esiin uusklassismissa, ja 2000-luvulla se saavutti uudestaan suuren suosion sellaisten teosten kuin Troija, Aleksanteri tai Percy Jackson ansiosta. Fantasiakirjallisuus saavutti ensimmäisen huippunsa 1960-luvulla, ja uudestaan Harry Pottereita seuranneessa valtaisassa fantasiakirjallisuuden aallossa, joka on taas laskenut, odottaen uutta tulemistaan. Jotkut teoreetikot menevät niin pitkälle, että sanovat kirjallisuudessa olevan vain 7 perusjuonta jotka vaihtelevat, mutta samat seitsemän juonta olisi löydettävissä myös elävästä elämästä ja historian tapahtumista. Mikään ei siis ole enää originellia. Näin ollen voidaan perustellusti myös puhua toisen maailmasodan muoti-ilmiöstä, joka on jo toistamiseen tullut ja mennyt.

Elokuvateollisuus, ja erityisesti Hollywood on ottanut toisen maailmansodan omakseen. Kun sota syttyi 1939, Hollywood kiinnostui aiheesta saman tien. Yleisesti Euroopan tapahtumat eivät kiinnostaneet Yhdysvaltoja, pikemminkin heidän sympatiansa oli Saksan puolella, joka amerikkalaisesta näkökulmasta taisteli pahaa kommunismia vastaan. Kuitenkin jo samana vuonna ilmestyi ensimmäinen toista maailmansotaa käsittelevä elokuva: Hitler – the Beast of Berlin. Tätä seurasi joukko Euroopan tilannetta käsitteleviä elokuvia, joissa natsit esitettiin paholaismaisina tappajina, ja elokuvien henki oli sotaa puolustava. Poliitikot pitivät sitä haitallisena propagandana, ja Hollywood joutui huonoon valoon. Kuitenkin -41 Pearl Harborin tilanteen myötä Yhdysvallat liittyivät sotaan, ja Hollywood käänsi valokeilansa majakan lailla kohti Tyyntä valtamerta. Vaikka todellisuudessa amerikkalaiset sotilaat suuntasivat myös Eurooppaan, elokuvista natsit unohdettiin hetkeksi barbaaristen japanilaisten vuoksi, ja filmit käsittelivät laajasti amerikkalaisten sotaa tyynenmeren saaristossa. Seurasi kahden vuosikymmenen pituinen aikakausi, jolloin Hollywood teki yhteistyötä Office of War Informationin kanssa, tuottaen pelkästään vuoteen -45 mennessä 800 sotaelokuvaa. Tänä aikana Office of War Information tarkasti kaikki käsikirjoitukset, saneli elokuvien esittämän propagandan, ja aiheet vaihtelivatkin kotirintaman kannustamisesta aina yleisen sotainnon ylläpitoon.

Hollywoodin raivo japanilaisia kohtaan on erityisen silmiinpistävää.  Elokuvissa nähtiin aika-ajoin hyviä saksalaisia, ja muutaman kerran jopa hyviä natseja, mutta hyviä japanilaisia ei nähty sota-ajan elokuvissa lainkaan. ”Ainoa hyvä japsi on kuollut japsi”, kenraali William Halseyn väitetään sanoneen, ja tämä käsitys on löytänyt tiensä Hollywood-elokuviin. Amerikkalaisten japanilaisille perustamia vankileirejä tai satojen siviilikohteiden pommituksia ei myöskään ole valkokankaalla nähty, ei sota-aikana eikä sen jälkeen. Elokuvat pakotettiin tiukaan muottiin, josta poikkeamisella oli seurauksia. Esimerkiksi Hitchkockin Sukellusveneen ja John Houstonin Tulkoon valkeus –elokuvan teatterilevitys estettiin vääränlaisten viestien vuoksi.

Propaganda koettiin tarpeelliseksi, sillä aiemman isolationismin myötä yleinen mielipide oli muuttunut sodanvastaiseksi ja välinpitämättömäksi eurooppalaisten ongelmia kohtaan. Elokuvapropagandan pääasiallinen tarkoitus oli kuitenkin puolustella sotaa ja osoittaa miten kunniakkaasti amerikkalaiset hoitavat taistelun. Elokuvat loivat lähes vaihtoehtoisen historian amerikkalaiselle sodankäynnille. Niin sanottuun hyvä sota –kaavaan kuuluu, että sota kuvataan jalona, taistelu esteettisesti kauniina, hyvän ja pahan välisenä. Tarinat kertovat sotilaista, lentäjistä, merimiehistä tai kotirintamalle jääneistä, mutta yhtäkaikki kiertyvät valkoisen miehen sankaruuden ympärille. Naispuoliset henkilöhahmot ovat sivurooleissa avustavissa tehtävissä; vaimoina, rakastajattarina, naisina jotka tukevat miestään ja siten välillisesti osallistuvat sotaponnisteluihin. Lisäksi sotilasyhteisöt esitetään sulatusuunina, jossa erilaisista taustoista tulleet miehet yhdistyvät yhteisten isänmaallisten tavoitteiden ja olosuhteiden pakosta. He osoittavat huomattavaa sankarillisuutta, itsekuria ja rohkeutta, ja jossain vaiheessa heidän tulee todistaa kykenevyytensä joko itselleen tai muille. Elokuvien yhteinen viesti oli OWI:n sanelemana: ”Amerikkalaiset taistelevat oikeutettua sotaa perustellusti, ja sotaa on syytä ylläpitää aina loistokkaaseen voittoon asti.”

Sodan päätyttyä vähitellen elokuvat muuttuivat vähemmän puolueellisiksi ja propaganda väistyi viihdearvojen tieltä. Tarinoihin tuli yhä enemmän ja enemmän romantiikkaa ja muita juonenkäänteitä, ja sotaa oli van yksi elementti taustalla. Kuuluisin esimerkki tällaisesta elokuvasta on Englantilainen potilas, joka on myös eurooppalaisen toista maailmansotaa käsittelevän elokuvatuotannon helmi.

Eurooppalaisista filmeistä mainittakoon se, että elokuva taiteen muotona oli kuolemaisillaan maailmansotien välisenä aikana, eikä se ottanut toipuakseen ennen kuin vuosikymmen sotien jälkeen. Eurooppalaiset ovat käsitelleet maailmansotia elokuvissa amerikkalaisia vaisummin. Valtaisat elokuvaspektaakkelit ovat loistaneet poissaolollaan, mutta sitäkin enemmän on tuotettu yksilöihin keskittyviä sankaritarinoita, tosin niitäkin harvahkosti. Aiheista tärkeimpiä ovat olleet holokausti ja natsien teot, sekä Vichyn ranska ja ranskan vastarintaliike. Natsisaksassa oli oma koneisto sotaelokuvien tehtailulle, ja samoin yllättäen Neuvostoliitossa on tehty enemmän elokuvia toisesta maailmansodasta kuin missään muussa Euroopan maassa. Britanniassa tuotettiin sodan alkuvuosina paljon vakoilujännäreitä, mutta niiden suosio hiipui sodan edetessä. Vuonna 1957 ilmestyi Silta yli Kwai joen, mutta vielä tänä päivänäkään ei ole nähty suurta brittiläistä elokuvaa, joka edustaisi eurooppalaista näkökulmaa sodan kulusta. Muista Euroopan maista lähes jokainen on kantanut oman kortensa kekoon tekemällä elokuvan oman maansa tilanteesta sodassa, mainittakoon kuuluisimpana puolalainen Pianisti. Hollywood on kuitenkin dominoinut tällä saralla aina alusta asti.

Toiseen maailmansotaan liittyvät sotaelokuvat saavuttivat huippunsa 60-luvun alussa, jolloin ne olivat 20 vuoden ajan olleet kaikkein suosituin elokuvagenre Yhdysvalloissa. Vähitellen aihe kuitenkin väistyi uusien, ajankohtaisempien aiheiden tieltä, kuten kylmä sota tai Korean ja Vietnamin kaltaiset kriisipesäkkeet. Lähes 40 vuoden ajan aihe pysyi käsittelemättömänä, ennen kuin -98 toinen maailmansota palasi valkokankaille entistä suurempana ja elävämpänä, ennennäkemättömällä tavalla kiitos kehittyneiden tehosteiden ja kuvaustapojen. ”Viimeinen oikea sota” teki toisen tulemisen ja palautti sekä yleisön että Hollywoodin kiinnostuksen aiheeseen.

Tänä samana vuonna ilmestyi sekä Steven Spielbergin yksi arvostetuimmista teoksista, suurelokuva Pelastakaa sotamies Ryan ja Terence Malikin Veteen piirretty viiva. Kumpikin kuvaa sotaa tavalla, joka poikkesi Hollywoodin aiemmasta tavasta käsitellä aihetta. Näissä elokuvissa sota nähtiin mielettömänä, ahdistavana maanpäällisenä Helvettinä, jossa kunnia ja sankaruus ovat kaukana totuudesta. Sankarin elämä saattoi päättyä vihollisen luotiin varoittamatta, eikä taistelua esitetty romantisoidusti. Veteen piirretty viiva ei tee eroa amerikkalaisten ja japanilaisten sotilaiden välille. Veteen piirretty viiva on myös merkittävä lajinsa edustaja siinä miten se poikkeaa sotaelokuvat konventioista. Filmissä ei ole varsinaista alkua tai eeppistä päätöstä, eikä keskikohdassa vauhdilla etenevää juonta, vaan se kuvaa enemmän sotilaiden ajatuksia ja ajoittain jopa filosofisia keskusteluja. Dialogi on harvassa ja sen korvaa kertojanäänet, jotka esittävät välillä jopa kriittisiä mietteitä sodasta. Vastakkain eivät ole hyvä ja paha, eikä pahaa edusta vihollinen, vaan sota itsessään. Kohtauksia säestää hento musiikki, joka rytmittää leikkausten vaihteluja, ja väliin upotettujen kauniiden luontokuvien ansioista teos saa jopa taide-elokuvalle tyypillisiä piirteitä. Siltikin sodan kauhut näytetään lähikuvissa verta ja ruhjoutuneita ruumiita säästelemättä, mikä on myös epätyypillistä varhaisemmille, taistelua kaunisteleville sotaelokuville. Malikin teos herätti yhdysvaltain asevoimien huomion, mutta pääsi julkaisuun muokkaamattomana, sillä se kaikesta huolimatta esittää Amerikan sodan voittajana.

Sotamies Ryanin ja Veteen piirretyn viivan lisäksi 1989 ilmestyi kaksi muutakin WW2-elokuvaa, ja tästä on lähtenyt tasainen nousu. Seuraavina vuosikymmeninä tuotettujen elokuvien taso ja vastaanotto on vaihdellut huomattavasti. Kuuluisin maailmansotaelokuva on ehkä  holokaustia kuvaava Schindlerin lista. Menestynein on näyttävästi mainostettu, vuonna 2001 ensi-iltansa saanut Pearl Harboria, joka osoittautui valtaisaksi kassamagneetiksi – ja sellaiseksi se oli tarkoitettukin. Elokuva palaa Hollywoodin kulta-ajan tyyliin, jossa urhea päähenkikö taistelee läpi elokuvan, selviytyen vain naarmuilla aina loppuun asti. Sodan syitä ei puida, eikä tekoja perustella. Verta ei näytetä, jolloin ikärajakin on matala. Raa’at japanilaiset pommittavat sotilaita ja siviilejä, ja amerikkalaisten kostotoimenpiteet ovat näin ollen oikeutettuja, mutta tietenkään amerikkalaiset eivät alennu samalle tasolle ja tekevät vahinkoa vain sotilaskohteille. Vihollinen saa opetuksen, ja jollain kieroutuneella tavalla yhdysvaltain sotahistorian suurin ja karvain tappio muutetaan elokuvassa voitoksi.

Toinen suuri vuosi on 2006, jolloin tuotettiin viisi sotaa käsittelevää elokuvaa, näistä tärkeimpänä elokuvapari Isiemme liput ja Kirjeitä Iwo Jimalta, jotka kuvaavat samaa taistelua kummankin osapuolen näkökulmasta. Samana vuonna ilmestyi myös poikkeuksellisen paljon toiseen maailmansotaan liittyvää kirjallisuutta. Suosion huippu oli kuitenkin vielä saavuttamatta, sillä tästäkin vielä kehitys jatkoi kulkuaan ja 2008 tehtiinkin jo 12 uutta sotaelokuvaa. Nyt tahti on kuitenkin alkanut jo hiipua, joten voiko muutoksen tulkita niin että toisen maailmansodan toinen sykli on tullut päätökseensä ja on aika antaa tilaa uusille aiheille? Jos aiheen suosiota mittaa elokuvien ilmestymistiheyden mukaan, niin silloin vastaus on kyllä.

Miten sodasta on riittänyt niin paljon kerrottavaa, ja miksi aihe on kiinnostanut ohjaajia ja kirjailijoita yhä vain? Jos yleisön kiinnostus ei vaikuttaisi aiheen käsittelyyn, Hollywood tuskin koskaan pitäisi taukoa sotaelokuvien tehtailusta. Luulisi että 1500 elokuvaa ja suunnilleen yhtä monta romaania ja sadat historiankirjat riittäisivät kattamaan kaiken mahdollisen, mutta ei. Erilaisia selityksiä ilmiölle on esitetty. Kolumnisti Terry Teachout toteaa toisen maailmansodan olevan elokuvantekijöille sama mitä kana on kokeille. Se on kuin tyhjä kangas jolle jokainen voi maalata minkä tahansa kuviteltavissa olevan kuvan. Aivan pureskelematta uusia teoksia ei kuitenkaan niellä. Kirjallisuuskriitikko Maria Lähteenmäki kritisoi Anthony Beeverin vasta julkaisemaa historiankirjaa Toinen maailmansota. ”Aiheesta on syytä kirjoittaa, onhan se suurin ihmisen aiheuttama katastrofi”, hän sanoo, mutta lisää aiheen olevan täysin loppuunkirjoitettu, ja että uutta on turha kirjoittaa ellei ole jotain uutta sanottavaa.

On myös ymmärrettävää, ettei toisen maailmansodan vaikutusta länsimaihin voi vain unohtaa. Sen tuomat uudet taiteensuunnat, aatteet, maantieteelliset muutokset, puhumattakaan kansakuntia yhdistävistä traumoista ovat kiistatta muokanneet kulttuurihistoriaamme, ja siinä valossa voidaan kysyä, onko nykypopulaarikulttuurissa mitään mikä ei juontuisi näistä tapahtumista. Mutta kun unohdetaan kulttuuriset aspektit ja tarkastellaan vain viihdeteollisuutta, toisen maailman käsittely on niin tavanomaista, että se lähestyy jo mielikuvituksettomuutta.

Asiasta valittavat erityisesti videopelien pelaajat keskusteluissaan internetissä. Sama vanha toisen maailmansodan miljöö ja aiheet alkavat jo kyllästyttää, ja pelintekijöiltä kaivataankin nyt uusia oivalluksia ja uusia aiheita, aivan kuten kirjailijoilta ja ohjaajiltakin.

Onko toistossa loppujen lopuksi kyse vain rahastuksesta? Aihe kiinnostaa ihmisiä, joten sillä saadaan myytyä tarina kuin tarina. Aiemmin mainittu Pearl Harbour elokuva ainakin oli tehty vain keräämään rahaa tekijöiden kassaan, ilman minkäänlaista sivistys- tai sodan käsittelyn intentiota. Eikä vain Hollywood-elokuvissa ole kaupallisuuden makua, toisella maailmansodalla rahastaminen toimii kaikkialla. Berliiniläinen hotelli mainostaa itseään näin: ”Rakennuksessa voi yhä edelleen nähdä seinillä jälkiä toisen maailmansodan aikaisista kranaateista” – hyvä syy lisätä 50 euroa yhden hotelliyön hintaan. Samalla idealla myös entisistä keskitysleireistä suurin osa on muutettu museoksi. Sisäänpääsymaksu on kohtalaisen pieni, mutta pelkästään Auschwizt-Birkenaun museossa käy vuosittain 1400000 turistia ihmettelemässä paikkaa jossa 130000 juutalaista sai surmansa. Tästä on eettisyys kaukana.

Hollywoodin syyt tuottaa näitä elokuvia löytyvät yhä edelleen propagandan liepeiltä. Vaikka OWI lakkautettiin vuosikymmeniä sitten, puolustusvoimat ja Pentagon tekevät yhä tiivisti yhteistyötä elokuvateollisuuden kanssa. Nykyaikaisten massiivisten sotaelokuvien teko vaati valtaisat kulissit, sotakoneita, aseita ja varusteita, joita puolustusvoimat ilolla lainaavat, kunhan saavat tutustua käsikirjoitukseen ja muokata sitä. Yhä edelleen sotaelokuvien toivotaan edistävän amerikkalaisen ”hyvän sodan” mielikuvaa kansalaisten keskuudessa. Epäonnistuneiden projektien kuten Vietnamin tai Irakin sodan vuoksi on ollut entistä tärkeämpää palata toiseen maailmansotaan, ”hyvään sotaan”, jossa taisteltiin urhoollisesti aina voittoon asti. Jos elokuvan viesti on vääränlainen, sotaa kritisoiva tai kyseenalaistava, se ei saa Pentagonin tukea ja filmin tekeminen vaikeutuu huomattavasti. Tässä on syy, miksi valtavirrasta poikkeavia amerikkalaisia sotaelokuvia on hyvin harvassa. Genrestä eroavan, rehellisemmän sotahistorian kuvaaminen jää edelleen eurooppalaisen elokuvateollisuuden harteille, ja jää nähtäväksi vastataanko haasteeseen koskaan.

Maailmansota-ilmiön tulevaisuus on vaikeasti ennustettava, mutta mielenkiintoista spekuloitavaa. 1995, kun sodasta oli kulunut 50 vuotta, Britanniassa juhlittiin tapahtumia näyttävästi. Dokumentit ja elokuvat seurasivat toinen toisiaan suurilla valkokankailla Lontoon keskustassa, erilaisia tapahtumia ja paraateja järjestettiin ja juhlallisuudet kestivät läpi vuoden. Keskiössä oli brittien periksiantamaton taistelu ja kunniakas voitto vihollisesta, mitä kritisoitiin myöhemmin erilaisten ihmisoikeusjärjestöjen toimesta, juhlallisuuksien unohtaessa sodassa kärsineet ja sodan todellisen luonteen. Vielä on mahdotonta ennustaa tuleeko samanlainen juhlahumu toistumaan kun sodan päätöksestä on kulunut täydet 100 vuotta, vai onko aiheesta päästy yli niin että päivää voidaan kunnioittaa vain nostamalla liput salkoon. Ainakin juuri nyt suunta näyttää siltä, että kiinnostus toiseen maailmansotaan on vähitellen hiipumassa.

On varmaa, että aiheesta tuskin koskaan päästään kokonaan yli, mutta ehkä olisi aika edes yrittää unohtaa vanhat traumat, kiivetä ylös juoksuhaudoista, sulkea Hitlerin sateenvarjo, ja antaa sateen vihdoinkin puhdistaa Eurooppa sodasta.

Lähteet:

Carl Boggs & Tom Pollard: Hollywoodin sotakone, Otava, Keuruu 2007

M. Paul Holsinger & Mary Anne Schofiel: Visions of war: WWII in popular literature and culture,

Bowling Green State University Popular Press, Ohio 1992

Geoff Eley: Finding the People’s war: Film, British Collective Memory, and 

                   World War II

American Historical Review, 2001 kesäkuu 

Terry Teachout: The war that never ends, what WWII movies tell us about America’s

                         only cultural consensus

The Wall Street Journal, Perjantai 4.9.2009, www.online.wsj.com

Eleftheria Thanouli: The Thin Red Line and the WWII Hollywood Tradition

Kinema Journal for film and audiovisual media, 2005 kevät, http://www.kinema.uwaterloo.ca/

Petteri Halin: Viimeisen hyvän sodan paluu: Pearl Harbor – kukkaroille pyrkivää Hollywood-historiaa

Wider Screen 1/2003, www.widerscreen.fi

www.rantapallo.fi/hotellit/berlinn-hotellit

http://en.auschwitz.org/m/