Teemu Pauha: Kohti henkistä nollakasvua

Aihe, josta kirjoitan, on uskontotieteilijälle epäkorrekti. Uskontotieteilijän oletetaan näet suhtautuvan kaikkeen uskonnollisuuteen tasapuolisen neutraalisti. Hän on yhtä kotonaan synagogassa kuin moskeijassa ja kohtaa omituisimmatkin uskomukset hyväksyvästi nyökäten. Kunnon uskontotieteilijä ei naura jedismille eikä kavahda satanismia. Jopa eräiden yhdysvaltalaisevankelikaalien harrastama myrkkykäärmeillä leikittely jumalanpalveluksessa on hänestä ennen kaikkea kiinnostavaa.

Olen kovasti yrittänyt suhtautua kaikkeen uskonnolliseen tällä tavalla – neutraalisti, hyväksyvästi ja kunnioittavasti. Yleensä olen siinä aika hyvä. On kuitenkin eräs uskonnollinen ilmiö, joka aiheuttaa minussa melkoista ärtymystä: uushenkisyys. Tiedäthän, ne tyypit, jotka sanovat, etteivät oikeastaan ole ”uskonnollisia vaan henkisiä”. Tai ne, jotka sisustavat kotinsa Buddha-patsailla ja lomailevat Aasiassa, kun ”siellä on niin ihanan henkistä – ihan toista kuin meillä täällä materialistisessa lännessä”.

Uskontotieteilijä Paul Heelasin mukaan tällaiset tyypit edustavat ajatuksineen teollistuneissa yhteiskunnissa tapahtunutta ”henkistä vallankumousta” (spiritual revolution), jonka myötä uudenlainen henkisyys on levinnyt sekä perinteisten uskontojen piirissä että niiden ulkopuolella. Heelasin mukaan New Age -liikehdintä on tämän uuden henkisyyden selkein ilmentymä, mutta loppujen lopuksi se on vain jäävuoren huippu. Vastakulttuurin ennen kannattelemat New Age -ajatukset ovat vähitellen valtavirtaistuneet ja tulleet osaksi niin institutionalisoitunutta terveydenhuoltoa, opetusta, liike-elämää kuin uskonnollisuuttakin. On paljonpuhuvaa, että suomalaiset tuntevat laajalti kiinnostusta muun muassa New Age -henkiseen parantamiseen, mutta vain harva luokittelee itsensä ”New Age -uskovaiseksi”. New Ageen ei uskota, mutta silti sitä harjoitetaan. New Agen piirissä syntyneet ilmiöt ovat irrottautuneet aiemmista kehyksistään ja levinneet laajalle nykykulttuuriin.

Kasvanutta kiinnostusta henkisyyteen on selitetty modernismin ”rautahäkillä”[1]: modernisaation myötä ihmisten elämää ovat lähi-ihmissuhteiden sijasta alkaneet hallita järkeistetyt, byrokraattiset ja persoonattomat instituutiot, joista on hankala etsiä elämän mielekkyyttä. Kun julkinen tila ei enää tarjoa elämään merkitystä, ihmiset alkavat etsiä sitä itsestään. Uskontotieteilijä Teemu Tairan mukaan uskonnonharjoituksen tuottamat affektit ovat nousseet tärkeämmiksi kuin uskontojen opit, uskon sisältö tai kuuluminen instituutioon. Johdonmukaiseen opilliseen kokonaisuuteen sitoutumista tärkeämpää on se, että uskonnonharjoitus tuottaa ”hyviä fiiliksiä”.

Uskontososiologi Linda Woodhead ei ole täysin tyytyväinen ”rautahäkki”-selitykseen vaan katsoo, että kyseessä on ennemminkin yleinen ”pako alistumisesta” (flight from deference), joka ilmenee paitsi uskonnollisten yhteisöjen myös esimerkiksi ammattiliittojen ja puolueiden arvovaltakatona. Palvelusektorin laajentuessa, yleisen koulutustason kasvaessa ja informaatiovallankumouksen edetessä ihmiset käyvät yhä vähemmän riippuvaisiksi ulkoisista auktoriteeteista. Woodhead perustelee näkemystään muun muassa vaihtoehtohenkisyyteen sitoutuneiden henkilöiden teksteillä, joissa kristinuskon hylkäämisen syynä ei yleensä ole esimerkiksi tieteellisen ajattelutavan omaksuminen vaan kritiikki kristinuskon sortavia ja hallitsevia rakenteita kohtaan.

”Pako alistumisesta” ei aina johda välirikkoon kirkkojen ja muiden organisaatioiden kanssa. Silti kirkkojen piirissäkin kyseenalaistetaan yhä enemmän vakiintuneita auktoriteettiasemia. Naispappeutta vastustavan Paavalin synodin kaltaiset perinteisiä auktoriteetteja korostavat liikkeet ovat muuttuneet kirkoissakin vastaliikkeiksi. On paljonpuhuvaa, että kristinuskon suuntauksista menestyy tällä hetkellä erityisesti karismaattisuus, joka korostaa Raamatun ja Pyhän Hengen elävöittämän yksilön auktoriteettia.

En oikeastaan tiedä, miksi uushenkisyys ärsyttää minua. Sen kannattajat eivät tietääkseni räjäyttele aborttiklinikoita tai ympärileikkauta tyttäriään. He eivät huuda megafoniin Eduskuntatalon edessä eivätkä yleensä edes jakele lappusia kadunkulmissa. New Age -tyypit ovat ainakin minun kokemukseni mukaan yleensä aika hyväntahtoista ja harmitonta porukkaa. Mikä minua siis ärsyttää heidän uskomuksissaan? Jos esimerkiksi islamia kritisoidaan uskontona, olen itse ensimmäisenä muistuttamassa, ”ettei oikeastaan ole mitään yhtä yhtenäistä islamia vaan miljardi erilaista muslimia”. Miksi minun on vaikea suhtautua yhtä ymmärtäväisesti New Age -kentän monimuotoisuuteen?

Ajattelin pitkään, että minua häiritsee uushenkisyydessä ennen kaikkea sen yksilökeskeisyys: Muun muassa Teemu Taira on kuvannut, kuinka eri uskontojen aineksista koostetaan mediaan, yritysmaailmaan ja työelämään sopivia ”henkisyysbrändejä”, joille on yhteistä se, että ne on riisuttu sosiaalisen oikeudenmukaisuuden vaatimuksista. Markkinayhteiskunta suosii henkisyyttä, joka ei kyseenalaista kuluttamista tai kapitalismia; henkisyydestä on tehty tuote, jota kuolemanjälkeisen autuuden ja tasa-arvoisemman yhteiskunnan sijasta kaupitellaan ihmisenä kasvamisen ja hyvinvoinnin lupauksilla. Keskittymällä vain yksilölliseen hyvinvointiin New Age viittaa kintaalla kaikelle yhteiskunnalliselle. Poissa ovat Vanhan testamentin profeettojen vaatimukset sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta! Poissa on velvollisuus lähimmäisistä huolehtimiseen!

Toisaalta ekologinen elämäntapa, downshiftaus ja kulutuskriittisyys ovat juurtuneet hyvin New Age -kenttään, mitä minun kaltaiseni puunhalaaja ituhippi tervehtii ilolla. Lisäksi uskonnon yhteiskunnallisuus tuntuu nykyään tarkoittavan lähinnä homoliittojen vastustamista tai perinteisen naisen roolin peräänkuuluttamista – ja sellaista yhteiskunnallisuutta minä en kyllä kaipaa! Aurojen lukeminen tai astrologia ei ole minun juttuni, mutta kyllä ne gay bashingin voittavat.

”Minun jutuistani” puheen ollen: yksi minua ärsyttävä asia on ainakin se, mitä uushenkisyys on tehnyt minulle tärkeälle perinteelle – buddhalaisuudelle. Buddhalaisuus, sellaisena kuin minä sen ymmärrän, ei edellytä uskomista aineettomiin henkiin, mystisiin voimiin tai edes tietynlaiseen kuolemanjälkeisyyteen. Minulle buddhalaisuus on yksinkertaisesti sen asian hyväksymistä, että kaikki muuttuu eikä mikään ole pysyvää; kaikesta joutuu joskus luopumaan, joten jokainen hetki on mittaamattoman tärkeä. New Age -piirien buddhalaisuus tuntuu kuitenkin olevan lähinnä huippukokemuksia, entisiä elämiä, chakrojen puhdistamista ja tietysti tantraseksiä! Nyt jos kerron jollekulle flirttailevani buddhalaisuuden kanssa muutenkin kuin ammatillisessa mielessä, hän olettaa minun seuraavaksi avautuvan siitä, kuinka olin edellisessä elämässäni Venäjän keisari Aleksanteri II:n avioton poika, joka kuoli kuusivuotiaana tuberkuloosiin ylittäessään höyrylaivalla Atlanttia äitinsä kanssa. Kiitos vaan, New Age!

Jossain välissä minua ärsytti erityisesti New Age -kentän kaupallisuus. Ajattelin, että ”aitoa uskonnollisuutta” ei myydä messuilla tai nettikaupoissa, vaan sen kuuluu olla ilmaista. Sitten luin Osmo Soininvaaraa ja aloin ajatella, että jos liikevaihto on tarpeen, on kai parempi, jos sitä tuotetaan aineettomilla palveluilla. Jos ihminen voi hakea elämäänsä sisältöä joko matkustelemalla lentokoneella kaukomailla tai matkustelemalla kotisohvalta käsin henkimaailmassa, ei minulla ole mitään sitä vastaan, että joku valitsee ekologisemman vaihtoehdon. (Itse kyllä ottaisin mieluummin liput vaikka Japaniin tai Australiaan.)

Uushenkisyyden kaupallisuus on nykyään minulle ihan ok. Tuotteiden ja palveluiden myymiseen liittyvä puoskarointi sen sijaan ei ole. New Age -piirien nettisivut ja julkaisut ovat täynnä kaiken maailman energioita ja sekalaista kvanttihömppää, joka kyllä kuulostaa lääkäreiden, fyysikoiden ja muiden oikeiden tieteentekijöiden jargonilta, mutta joka on pohjimmiltaan pelkkää puutaheinää ja potaskaa. Vai mitä tuumit tästä Minä Olen -lehden jutusta:

"Saksalainen Peter Gross, GIE-vedenenergisointilaitteen isä, tuottaa myös erikoisia lasilinssejä, joilla on saatu aikaan monia ihmeellisiä tuloksia. Allekirjoittanut mm. nuljautti viime talvena nilkkansa ikävästi pimeällä Kairon kujalla, mutta teipattuaan muutaman sinisen lasilinssin turvonneen nilkan ympärille, matka sujui ilman suurempia vaikeuksia. Linssien teho perustuu paljon puhuttuun tachyonisointiin. [– –] Ne säteilevät energiaa, jonka vahvuus on yli 50.000 Bovis-yksikköää [sic]."

Juttelin katkelmasta muutaman fysiikkaan enemmän perehtyneen ystäväni kanssa. Takionit ovat ilmeisesti täysin hypoteettisia hiukkasia, jotka liikkuvat aina valoa nopeammin. Lausetta ”Linssien teho perustuu paljon puhuttuun tachyonisointiin” he eivät osanneet tulkita juuri muuten, kuin että linssien läpi kulkeva valo menee ajassa taaksepäin. Bovis-yksikkö puolestaan ehkä kuulostaa fysiikan tai muun eksaktin luonnontieteen termiltä, mutta oikeasti se on kaivonkatsojien keksimä oma mittayksikkö, jolla ei ole mitään tekemistä tieteen kanssa.

Minä Olen -lehti markkinoi tachyonisoituja lasilinssejä avuksi niin palovammoihin, itikanpuremiin, hammassärkyihin, haavoihin kuin kihtiinkin. Rajatiedolle omistautuneen Ultra-lehden kolumnisti Hannamari Mäkelä menee vielä pidemmälle ja tarjoaa Harry Oldfieldin kehittämiä kirlian-kuvaus- ja elektrokristalliterapiamenetelmiä hoitokeinoksi jopa syöpään:

"Kuvausmenetelmänsä avulla tutkija [= Oldfield] on konkreettisesti osoittanut, että käsilläparantaja kykenee pysäyttämään syöpäsolujen jakautumisen, ja hän totesikin parantajia olleen keskuudessamme kulttuurimme alusta alkaen. Oldfield kehitti 30 vuotta sitten elektrokristalliterapiamenetelmän, jota on siitä saakka käytetty parantamiseen."

Uskonnollinen parantaminen yleensä ei häiritse minua. Asia on kuitenkin kokonaan toinen, jos parantamista koskevat väitteet puetaan tieteelliseen valeasuun. Kutsutaan sitä vaikka tutkijan ammattiylpeydeksi. Tunteeni ovat varsin samanlaisia kuin mitä suutariystäväni kokee markettien alelaarikenkien (13,99 e/pari) äärellä; kun on itse omistautunut tekemään jonkin asian hyvin, tuntuu loukkaavalta, että joku toinen tuottaa silkkaa sekundaa eikä ymmärrä edes hävetä sitä.

On kuitenkin eräs asia, joka ärsyttää minua vielä puoskarointia ja pseudotieteellisyyttäkin enemmän: ikuisen kasvun eetos. Uushenkisyyteen liittyy läheisesti ajatus ihmisenä kasvamisesta ja itsen kehittämisestä. Eräs alkemialle ja chakroille omistautunut nettisivu[2] tietää kertoa jalokivistä, että ne saavat ”ihmisen ymmärtämään, että hänellä on rajattomat henkisen kasvun mahdollisuudet”. Toisen sivuston[3] mukaan ”ihmisen elämän tarkoitus on jatkuva evoluutio – prosessi, jossa löydämme rajattomat ja totisesti mielikuvitukselliset mahdollisuutemme, jotka Jumala on meihin asettanut”. Prosessilla on kunnianhimoinen päämäärä: ”materian henkistäminen ja sen energiatason nostaminen, jota seuraa energian laadullinen muutos ja lopulta hienoaineistuminen – täydellistyminen”.

Kukapa ei haluaisi olla täydellinen? Minä ainakin haluaisin. En vain usko sen olevan mahdollista. Loputtoman kasvun ongelmana on se, että se on… no, loputonta. Se on aina saavuttamattomissa – aina vielä yhden kurssin, hoidon tai opaskirjan päässä. Tavoitellessamme onnellisuutta ja täydellistymistä kadotamme ne. Zen-pappi ja punk-muusikko Brad Warnerin mukaan juuri tässä on monen meistä ongelma: haluamme niin kovasti olla jatkuvasti jossain muualla, ettemme huomaa ollenkaan, missä juuri nyt olemme.

"Jos olisit sidottuna ja suukapuloituna puisessa tynnyrissä Niagaran putouksen niskalla, rukoilisit, että saisit edes minuutin lisää elinaikaa. Mutta nyt kun olet elossa, mitä teet? Tylsistyt. Toivot olevasi jossain muualla. Toivot saavasi pian valmiiksi työn, jota olet tekemässä juuri nyt[4]. Haluaisit nopeuttaa tylsien minuuttien kulkua kuin elämä olisi video, jota voi kelata eteenpäin mainosten yli. Lopun tullen toivot, että saisit takaisin ne tylsät minuutit, joiden yli kelasit elämäsi, mutta olet jo tappanut sen ajan."

Vaikka uushenkisyys on syntynyt osana vastakulttuuria, on se valtavirtaistumisensa myötä muuttunut osaksi modernin yhteiskunnan panoptikonia. Panoptikon on filosofi Jeremy Benthamin visioima vankila, jonka keskellä on valvomo ja valvomon ympärillä joukko sellejä. Yksi ainoa vartija voi valvomosta käsin pitää silmällä kaikkia sellejä, jotka on vieläpä rakennettu niin, etteivät vangit voi koskaan tietää, milloin heitä tarkkaillaan ja milloin taas ei.

Filosofi Michel Foucault on sittemmin käyttänyt panoptikonia koko modernin yhteiskunnan vertauskuvana. Koska panoptikonin vanki ei tiedä, milloin häntä tarkkaillaan, hän sisäistää vähitellen kokemuksen jatkuvasta tarkkailluksi tulemisesta. Tarkkailusta tulee itsetarkkailua. Aivan samoin toimivat muun muassa yhteiskuntamme kasvatus- ja terveydenhoitoinstituutiot, jotka tarjoavat erilaisia normaalisuuden standardeja, joita vasten yksilö voi tarkastella omaa suoriutumistaan: Olenko urheillut liikuntasuositusten mukaisesti? Noudattaahan ruokavalioni varmasti ravitsemussuosituksia? Täyttääkö lapseni koulukypsyyden edellytykset? Ansaitsenko enemmän vai vähemmän kuin keskivertokansalainen?

Uushenkisyys on ehkä syntynyt pyrkimyksestä vapautua modernin ”rautahäkistä”, mutta se on sittemmin nielaistu osaksi panoptista kasvun ja kehittymisen diskurssia – sitä samaa, johon liittyvät muun muassa puheet ”elinikäisestä oppimisesta”. Uushenkisyys ei pyri kumoamaan panoptista itsetarkkailun järjestelmää vaan tarjoamaan uusia mittatikkuja, joita yksilö voi käyttää itsensä arvioimiseen: Olenko onnellinen?

Uushenkisyyden markkinamiehet ja -naiset ammentavat mielellään sekä populaaripsykologiasta että buddhalaisuudesta. Muutama lainaus ilmentää kuitenkin hyvin, mitä eroa on näillä perinteillä ja uushenkisellä ikuisen kasvun diskurssilla. Ensimmäinen lainaus on Sigmund Freudilta, joka on maininnut, että psykoanalyysin tavoitteena on ”muuttaa neuroottinen kurjuus tavalliseksi arkipäivän kurjuudeksi”. Edellä mainittu Brad Warner on puolestaan todennut buddhalaisuudesta, että sen sanoma on:

"You feel unfulfilled? That’s okay. That’s normal. Everybody feels unfulfilled. You will always feel unfulfilled. There is no problem with feeling unfulfilled." 

Ikuinen kasvu ihmisenä on aivan yhtä järjetön tavoite kuin ikuinen talouskasvu. Ikuisen talouskasvun rajoista olemme jo saaneet esimakua, ja yhä useampi onkin alkanut peräänkuuluttaa degrowthia, nollakasvua. Olisiko aika ottaa sama asenne myös omaan itseen ja pyrkiä henkiseen nollakasvuun – itsen kehittämisen sijasta itsen hyväksymiseen? Älä suotta pyri eroon tavallisuudesta tai tylsyydestä – ne ovat kalleinta, mitä sinulla on!

---

[1] Termiä on tässä merkityksessä käyttänyt ensimmäisenä Max Weber.

[2] http://www.amoritas.fi/sisin/alkemia-spagyrick/kivet

[3] http://www.agni-finland.com/archive_lecture_ihmiskunnan_evoluution.html

[4] Totta! Tämä essee saisi kyllä olla jo valmis…

Peruskahvia

Kahvilaamme ajautuu aina silloin tällöin ihmisiä, jotka hämmentyvät vastakysymystä tilatessaan kahvia. Lähes poikkeuksetta nämä asiakkaat edustavat vanhempia ikäpolvia, joille ei ole olemassa muuta kahvia kuin sitä, mitä he ovat kotonaan tottuneet juomaan. Kuitenkin aina tasaisin väliajoin pysähtyneisiin tilanteisiin ottavat osaa myös kahvilamme viereisen vanhainkodin asukkien lasten (joskus jopa lastenlasten) ikäiset ihmiset. Vaikka ymmärrän jollain tasolla tämän hämmennyksen (varsinkin vanhimpien ihmisten kohdalla), tulen silti aina huonolle tuulelle jonkun tilatessa ”suomalaista kahvia”. En siksi, että nykysuomalainen versio kahvista maistuu lähinnä pohjaan palaneelle koko kevätkauden urheilukassissa marinoituneelle pelisukalle. Enkä edes siksi että suomalaisen kahvin vaatiminen näinä muukalaisvihamielisinä aikoina assosioituu yleisempäänkin ennakkoluuloisuuteen kaikkea vierasmaalaista kohtaan, ei. Edes tilauksen järjettömyys (kahvipensas ei kasva Suomessa, kaikki suomalainen kahvi tulee ulkomailta) ei saa minua kiroamaan mielessäni näitä tietämättömiä. Mikä tuossa (usein itsestään selvän töykeässä) vastauksessa saa minut mietteliääksi ja vaisuksi, on toisaalta sen vääjäämättömyys toisaalta sen tarpeettomuus.

Kahvi ja sen valmistus on kulkenut pitkän tien etiopialaisesta alkukodistaan maailman lähes jokaiseen kolkkaan. Jokaisessa kolkassa on kehitelty omia tapoja sen valmistamiseen ja nauttimiseen. On siis luonnollista, että jokaiset kolkkalaiset myös pitävät omia tapojaan jos ei nyt parhaina, niin ainakin toteuttamiskelpoisimpina ja järkevimpinä. Näitä erilaisia kahvinvalmistustapoja motivoivat varmasti ennen kaikkea käytännölliset syyt ja paikalliset makutottumukset, eikä niiden perusteella voi luonnollisestikaan vetää yhtäläisyysmerkkejä kahvin valmistustavan ja jonkin täysin irrationaalisen ja myyttisen nationalistisen kaiun: ”kansanluonteen” välillä. (Tämä tehtävä jätettäköön Helsingin Sanomien Kuukausiliitteen syväluotaaville uusfennomaaneille, joita Ilkka Malmberg edelleen näppärän näennäisesti johtaa.) Sen sijaan mielenkiintoisemman ja relevantimman tarkastelukohteen tarjoaa viime vuosina maailmanlaajuisesti levinnyt uusi kahvinkulutuskulttuuri, jota suomalaista kahvia vaativat asiakkaat meidänkin kahvilamme ”erikoiskahveihin” törmätessään kammoksuvat. Tässä yksilöä korostavassa hedonistisessa kulinarismissa kahvinvalmistuksesta on tullut taitoa vaativaa käsityötä. Ja siinä missä tämä taito oli ennen kaikkien saatavilla, on siitä tehty nykyisin erikoista osaamista vaativa ominaisuus. Kahvinkeittäjät kilpailevat siitä kuka keittää parhaan kupin samoista raaka-aineista samoilla välineillä. Nämä ”baristat” tekevät ”oikeasti hyvää kahvia” single maltteina – eli kuppi kerrallaan valuttaen. Käydessäni viime kesänä kahvipaahtimolla hakemassa papuja kahvilaamme huomasin odotellessani noin puolimetrisen läpinäkyvän laitteen, josta tippui vettä yksi pisara kerrallaan alla odottaneeseen suodattimeen. Ihmetellessäni sitä, miten kahvi voi säilyä kuumana noin hitaasti keitettynä sain kuulla, että laitteella tehtiin jääkahvia, yksi pisara kerrallaan.

Kahvin nauttiminen on nykyisin (varsinkin Suomessa) polarisoitunut vahvasti niin, että toisaalla ovat kahviharrastajat (”kahvihifistelijät”), jotka näkevät uskomattoman paljon vaivaa kahvin valmistukseen. Nämä uushedonistit tietävät tarkasti kahvipapujensa alkuperän ja paahtotavan. Mahdollisimman vähän aikaa sitten paahdetut pavut jauhetaan kalliilla myllyillä juuri oikealle karheudelle, ja niistä valitusta tismalleen oikeasta grammamäärästä valmistetaan juomaa täydellisen oikean lämpöisessä vedessä huolella valituilla laitteilla. Näiden kahvinkeitosta alkemiaa tehneiden hifistelijöiden vastavoimaksi on taas noussut kahvinjuojien määrällisen enemmistön pieni vähemmistö, johon kuuluvat ovat valmiita vaikka vaihtamaan kahvilaa kuullessaan yhdenkin italiaa edes etäisesti muistuttavan termin. Tätä tyyppiä edustavat juuri kioskillammekin satunnaisesti piipahtavat ihmiset, jotka kavahtavat pannukahvinkin tarjoamista kunnes ymmärtävät sen tarkoittavan perinteistä suomalaista pannukahvia. Näitä kahta ääripäätä erottaa eniten niiden suhde toiseen. Siinä missä kahvihifistelijät halveksuvat huoltoasemakahvin juojia, ovat jälkimmäiset olemassa vain edellisten takia.

Kuten ihminen kahvikin on lähtöisin Afrikasta. Arabialaisen legendan mukaan sen virkistävän vaikutuksen keksi Kaldi-niminen paimen, joka huomasi vuohiensa virkistyneen niiden syötyä tuntemattoman kasvin punaisia marjoja. Kaldi kertoi oudosta havainnostaan uskonnollisen yhteisönsä johtajalle, joka innostui mahdollisuudesta saada munkit pysymään hereillä yön hengellisissä tilaisuuksissa. Koska kahvipensaan virkistävä vaikutus oli niin ilmeinen ja kysytty, se vakiinnutti paikkansa nopeasti muslimien pyhänä juomana Arabian niemimaalla. Eurooppalaisten löytöretkeilijöiden ja kolonalistien mukana kahvipensas levisi lopulta väljäksi vyöksi ympäri maapallon leveän uuman. Etiopialaisessa alkukodissaan niin pensaan marjoista mutta myös lehdistä tehtiin virkistävää juomaa. Islamistisen erakon al-Shadhilin väitetään aloittaneen kahvipapujen paahtamisen 1200-luvun alussa, ja tällöin juoma alkoi muistuttaa sitä kahvia, jonka me tunnemme. Tämä tapahtui siis yli 800 vuotta sitten. Siitä lähtien ihmiset ympäri maailmaa ovat juoneet suhteellisen samanlaista juomaa, joka kuitenkin vaihtelee hieman valmistustavan, kahvilajikkeen ja kahviin lisättävien mausteiden mukaan. 800 vuotta. Ja nyt on keksitty ainoa oikea tapa valmistaa tätä juomaa?  Se mikä kahvinkulutuksessa on radikaalisti muuttunut, ei selity pelkällä kahvin valmistustavan muutoksella. Se mikä saa lippakioskilla kahvia pyytävän tuohtumaan, liittyy suurempaan yhteiskunnalliseen muutokseen, joka konkretisoituu kahvin tilaamisessa.

Aina aiemmin ihmiskunnan historiassa makumieltymykset ovat olleet selkeän polarisoituneita. Tähän on kuitenkin liittynyt luokkien välisiin luonnollisiin jännitteisiin, jotka ovat tehneet kysymyksestä helposti hahmotettavan. Puhutaanhan edelleen ”rahvaan mausta” (joka erään puolitutun mukaan onkin ”yllättävän huono”). Kuten tunnettua, jälkiteollinen yhteiskunta mursi länsimaissa (näkyvät) luokkarakenteet. Toisaalta postmodernismin myötä myös taiteen hierarkiat järkkyivät ja nekin piti jos ei nyt rakentaa uudelleen, niin ainakin ”ylevän” ja ”kansanomaisen” käsitteet saivat sen myötä ambivalentin potentiaalin. Tämä kaikki on tietysti tuttua ja tuhanteen kertaan eri sosiologeilta ja yhteiskuntateoreetikoilta luettua. Mielenkiintoista on kuitenkin se, että tämä sama (yhteiskunnassa satoja vuosia, taiteessa vuosikymmeniä sitten tapahtunut) murros vaikuttaa edelleen yhteiskunnassamme. Maun liittyessä johonkin muuhunkin kontekstiin kuin omaan mielipiteeseen oli sitä helpompi puolustaa, eikä sitä koettu samalla tavalla uhkaavaksi kuin nykyisin. Nykyisin makumieltymysten ja ruokatapojen ollessa ennen kaikkea kannanotto (’statement’) jonkin puolesta, koetaan kaikki itselle vieras tai vaikeasti lähestyttävä lähtökohtaisesti uhkaavaksi ja pelottavaksi. 

Kahvin harrastaminen ja siihen intohimoisesti suhtautuminen on Suomessa laajasti levinneenä ilmiönä kovin tuore. Suomessa on toki aina kulutettu kahvia valtavia määriä (nykyisin sitä kuluu vuodessa yli kymmenen kiloa henkeä kohden; tämä on eniten maailmassa), mutta 1990-luvulle tultaessa määrän voi hyvinkin sanoa korvanneen laadun. Suomessa on eri arvioiden mukaan toiminut kautta aikojen noin sata paahtimoa. Vuonna 1993 paahtimoiden määrä oli kuitenkin vähentynyt radikaalisti niin, että alalla toimi enää kolme paahtimoa (Paulig, Meira ja Keskon omistama Viking Coffee Ab). 2000-luvulle tultaessa uudet pienpaahtimot ovat alkaneet vallata alaa, ja tänä vuonna Suomessa toimii kaupparekisterin mukaan jo yli kymmenen kahvin pienpaahtimoa. Näissä ”pajoissa” paahdetaan kerralla suhteellisen pieniä määriä, jolloin sekä kahvin laadun tarkkailu että tuotteen ekologisuuden ja reiluuden valvominen on helpompaa. Pienillä määrillä pelatessa on myös helpompi kohdentaa tuotteitaan ja tarjota kuluttajille yksilöllisiä ja laadukkaita ”nautintoja”. Ei siis ihme, että pienpaahtimoiden uuden nousun myötä myös kahvihifistelijät ovat nostaneet päätään. Internetin kahviharrastajien foorumien kävijämäärät kasvavat (esimerkiksi vuonna 2006 aloitetulla ”Ristretto”-sivustolla on jo 1698 käyttäjää), ja espressoa tai lattea saa nykyisin McDonald’sista lähtien lähes kaikkialta.

Kahvihifistelijöiden pään nousun myötä myös vastavoiman nousu on luonnollista. Vaikka kahvihifistelijöiden tarkoitusperät ovat hyvät, vievät he ajallemme ominaisesti asian äärimmäisyyksiin. ”Erikoiskahvit” eivät tarkoita tässä diskurssissa enää italiankielisiä sekoituksia (joita meidänkin kahvilassa epäortodoksisesti vielä tarjotaan). Kahviin intohimoisesti suhtautuvien kielessä puhutaan erikoiskahveista, kun halutaan pavuista kuppiin asti äärimmäisellä huolellisuudella valmistettua juomaa. Aitous, alkuperäisyys ja autenttisuus ovat toki hyviä arvoja, mutta niiden liika painottaminen antaa suuntaukselle herkästi arvottavan ja jopa tuomitsevan sävyn. Tätä oletettua moraalista ylemmyyttä vastustamaan ovat nousseet pahaa kahvia sen itsensä takia vaativat. Näille ihmisille maku ei ole niin tärkeä asia, että he eivät voisi alistaa sitä sille, että voivat toimia oman päänsä mukaan. Tärkeää ei edes ole lopulta se miten toimitaan, vaan se että toimitaan jostain hierarkkisesti ylemmästä tahosta riippumatta. Eräs ystäväni kieltäytyy itsepäisesti kierrättämästä vain siksi, että siitä kieltäytymisen pitäisi nykyisin olla (varsinkin nuorella kaupunkilaisella) moraalisesti lähes mahdotonta. Hän näkee vaivaa monen muun asian eteen, mutta kierrättämisestä hän itsepäisesti kieltäytyy, vain säilyttääkseen mahdollisuutensa omaan valintaan. Tämän saman pikkupoikamaisen asenteen varaan rakentuu myös koko perussuomalaisten puolue. Se on vastavoima jollekin oletetulle vaikealle ja ”itseään parempina pitäville”. Jos tällaista kuvitelmiin perustuvaa vastakkainasettelua halutaan lähteä purkamaan (ja syytä olisi ennen kuin ”paska osuu tuulettimeen”), se edellyttää vastaantuloa myös (ja ennen kaikkea) hallitsevammassa asemassa olevilta. Jos siis perussuomalaisilta haluttaisiin leikata ”maahanmuuttokriittinen” elin, pitäisi jonkun tai jonkin kyetä osoittamaan, että ulkomaalaiset eivät ole lähtökohtaisesti pelottavia tai uhkaavia. Naapurin muuttava burkhaan sonnustautunut nainen ei tarkoita sitä, että koko L-rapun pitää alkaa pian käyttää burkhaa. Tai että sen käyttämättä jättäminen tekisi 7. kerroksen Anjasta muita huonomman. Kulttuurien kohtaaminen voi olla paikoitellen vaikeaa, mutta näissä kohtaamisissa piilevän epäonnistumisen mahdollisuuden ei pitäisi tarkoittaa sitä, että niihin ei kannata lähteä ollenkaan. Kuka kertoisi näille hirvisaarille ja hakkaraisille, ettei kukaan vaadi heiltä mitään muutosta? Se että naapurissa kuunnellaan kurkkulaulua tai kävellään kulkustossuilla, ei tarkoita, että heidän pitäisi mennä napatanssikursseille tai vaihtaa lauantaimakkara couscousiin. Aivan samoin kuin kahvihifistelijöiden grammavaaka ja vesilämpömittari ei uhkaa kenenkään Juhla Mokkaa ja moccamasteria. Mutta tämän tajuaminen vaatii sitä, että kahvihifistelijät lopettavat (tai ainakin vähentävät) ylenkatsovan suhteensa muihin kahvinjuojiin nähden. Kahvialkemian ja koko päivän keittimessä seisseen Euroshopper-kahvin välissä on loputon määrä tilaa, eikä jommankumman laidan lähellä kulkeminen tarkoita vielä välttämättä päätyyn asti valumista. 

Katsoin Yle Areenasta Pressiklubin vanhan jakson (6.2.2009), jossa Jussi Halla-aho oli Ruben Stillerin, Saska Saarikosken ja Leif Salmenin syötävänä. Halla-aho oli (on edelleen) hyvin tarkka julkisista esiintymisistään ja viihtyy mieluummin Internetin tarjoaman harkinta- ja reagointietäisyyden turvassa. Keskusteluohjelman tarkoituksena oli varmasti avata julkinen keskustelu avoimelta ja kunnioittavalta pohjalta, eikä lähteä yhä vain Internetissä vellovaan joo–ei kinasteluun mukaan. Tässä epäonnistuttiin täysin. Ja ymmärrän hyvin, miksi – olisin varmasti itsekin epäonnistunut. Silti yllätti, että kolme kokenutta toimittajaa ei ollut ottanut tällaista vaihtoehtoa huomioon, vaan antoi tunteilleen vallan. Totta kai Halla-ahon kärjistetyt mielipiteet ovat täysin käsittämättömiä, mutta ei niitä (eikä varsinkaan niiden puhuttelemien ihmisten mielipiteitä) muuteta sillä että osoitetaan vain kategorisesti niiden käsittämättömyys ja tyhmyys. Hyssyttely on eri asia, enkä sitä aja takaa. Mutta viimeinen mitä perussuomalaisten radikaali siipi kaipaa, on uhrin status. Rasisti tuskin muuttuu mihinkään, jos sitä haukkuu naamapunaisena rasistiksi. Sen enempää automaattikahvin juoja ei anna mahdollisuutta uusille mauille, jos tehdään hänelle selväksi, että toimit väärin ja sinun täytyy muuttua. Kukaan ihminen ei ole synnynnäisesti rasisti, eikä kukaan voi pitää huoltoasemalla koko päivän pannussa seissyttä mustaa vettä maultaan parempana kuin vuoden baristan voittokuppia. Asian ytimenä on antaa ihmisten itse tehdä tämä oivallus. Ei ulkomaista, edes kahvia, tarvitse pelätä.

Helena Hakkarainen: Bartleby ja vaikenemisen kauneus

Apologia

Vaikka kirjoitan hiljaisuudesta, joudun käyttämään sanoja. Sotkeutumistani puheen ja itseilmaisun verkkoon puolustaa kuitenkin se, että rikon vaikenemisen voidakseni tehdä sen näkyväksi. Mikäli tekstini hajoaa eikä yllä koskettamaan hiljaisuuden olemusta, on minulla kuitenkin se lohtu, että yksittäisten harovien ajatusten kokoelma hukkuu nopeasti jatkuvaan sanojen huminaan eikä jää muistuttamaan olemassaolostaan.

***

Kirjallisuudesta ja kirjoittamisesta toitotetaan niin paljon, että ainoa kiinnostava asia, josta sanataiteen yhteydessä voi enää puhua, on olematon kirjoitus, kirjallinen vaikeneminen. Nykykirjallisuuden ainoa suunta on negaatioiden ei-kirjallisuus, julistaa myös baskikirjailija Enrique Vila-Matas pienessä erikoisessa teoksessaan Bartleby ja kumppanit. Kirjan Bartlebyt ovat kirjailijoita, jotka ovat tavalla tai toisella päätyneet kirjalliseen hiljaisuuteen, vaikenemiseen ja itsensä piiloutumiseen. Sellainen on myös Vila-Matasin ainoa kunnollinen henkilöhahmo Marcello, mitättömyys, kyttyräselkä ja toimistorotta, joka on nuoruuden romaanierheensä jälkeen vaipunut hiljaisuuteen. Hiljaisuus kuitenkin katkeaa, kun kotiinsa eristäytynyt mies alkaa kirjoittaa alaviitteitä ”olemattomaan kirjallisuuteen”, pieniä esseistisiä katkelmia vaienneista kirjailijoista.     

Vila-Matas ei suinkaan ole kirkasotsainen transsendentin hiljaisuuden puolustaja, vaan pikemminkin ilkikurinen kuriositeettien rakastaja. ”Ihailen hänessä [Duchamp] eniten sitä, että hän oli suuri huijari”, Vila-Matas laittaa henkilöhahmonsa kirjoittamaan ja mainitsee vielä toisaalla petkuttamisen taidon olevan hyville kirjailijoille välttämätön. Ainakin Vila-Matas itse on taitava huijari: Marcellon kirjailijoista osa on olemassa, osa taas on yhtä fiktiivisiä kuin päähenkilö itsekin. Vila-Matas laittaa vieläpä itsensä kaikin puolin likoon saadakseen todelliset kirjailijat kuulostamaan sepitteeltä ja keksintönsä todellisilta. Bartlebyn ja kummpanit luettuani päädyin hienoisen vainoharhan valtaan. Luin teosta kirjastossa ja olin vakaasti päättänyt eteläamerikkalaisen kirjailija Bernando Atxagan olevan hupsunkuuloinen Vila-Matasin mielikuvituksen tuote, kun huomasin tämän runokokoelman kirjaston hyllyssä pääni korkeudella. Myöhemmin havaitsin, että eristäytynyt itävaltalaiskirjailija Robert Walser, jonka olemassaolon olin ollut lähes valmis kuittaamaan Bartlebyn piikkiin, löytyikin pari kuukautta aiemmin laatimaltani lukulistalta. Olin samassa tilassa kuin Vila-Matasin Marcello kirjoittaessaan: ”Tuntuu kuin ei-kirjailijat olisivat alkaneet lähestyä minua suoraan”. Vaikenijat kävelevät toki vastaan paradoksaalisesti, kirjallisten teostensa muodossa.
           

Kelpo ilveilijänä Vila-Matas nauraa lopulta myös koko aiheelleen, kirjallisuuden negatiiviselle tendenssille. Hän laittaa kulttuuripersoona Robert Derainin kirjoittamaan Marcellolle ja hyökkäämään tämän pikku tekstikokoelmaa vastaan: ”En epäile hetkeäkään, etteivätkö alaviitteenne korottaisi myytin tasolle kirjoittajan vaikenemisen, mikä on kertakaikkisen yliarvostettu aihe.” Vila-Matas itse pyrkii karistamaan kannoiltaan patologisen estetisoinnin (sillä mikä lopulta olisi koomisempaa kuin kirjoittaa hiljaisuudesta niin pakkomielteisesti, että siitä tulee elämän pääsisältö, kuten Marcellolle käy), mutta olen itse riittävän alhainen metsästääkseni teoksesta myös vaikenemisen vakavaa kauneutta.

             

Osalle Bartlebyn kirjailijoista syy hiljenemiseen on se, miten maailma hyökyy taiteilijan yli. Bartlebyssa on lainaus Borgesilta, joka puolestaan kirjoittaa, miten Rimbaud ”sai yhdeksäntoistavuotiaana tarpeekseen niin kirjallisuudesta, kuin kunniasta ja lähti uhkarohkeasti seikkailemaan […] sillä syntaksille ominaiset nautinnot hävisivät kaupan ja politiikan tuottamille nautinnoille.”  Ajatus huokuu tietenkin perinpohjin kulunutta asetelmaa, jossa taiteen harhaiset unelmat ja ”todellisuus” ovat perustavassa ristiriidassa toistensa kanssa. Jotkut itseilmaisustaan luopujat kuitenkin toistuvasti korostavat konkreettisen maailman vaikutusta päätökseensä. 

Itse olen päässyt Sodankylän elokuvafestivaaleilla kuulemaan ohjaaja Béla Tarrin perusteluja taiteelliselle vaikenemiselleen. Monipäiväisestä elokuvien tuijottamisesta typertyneeseen yleisöönsä verrattuna Tarr oli epäilemättä tilaisuuden virkein ja valppain osanottaja. Jo haastattelun alussa hän kieltäytyi nimeämästä varhaisinta elokuvamuistoaan tai suurimman vaikutuksen tehnyttä filmiä. ”En ollut nuoruudessani niinkään kiinnostunut pimeässä salissa istumisesta, vaan maailmasta ja ihmisistä. Aloin tehdä elokuvia siksi, koska huomasin maailman olevan epäoikeudenmukainen”, ohjaaja totesi ystävällisesti, mutta kaikki hänelle asetetut kysymykset väistäen.
           

Legendaarisen maineen saavuttanut Tarr teki yhdeksän toinen toistaan hienompaa ja ahdistavampaa elokuvaa ja päätti 2011 valmistuneen Torinon hevosen jälkeen lopettaa uransa. Hän kertoi sanoneensa jo kaiken, hioneensa pelkistetyn tyylinsä niin virtaviivaiseksi, ettei mitään ollut enää jäljellä. ”Oletteko varmoja, että haluatte mennä katsomaan elokuvaani? Ulkona paistaa aurinko. Miettikää vielä kerran”, kehotti Tarr haastattelun lopuksi yleisöään, joista moni oli matkustanut satojen tai tuhansien kilometrien päähän vain hänen takiaan. Vaikka Tarr halusikin kaikin voimin polkea elokuvan lumouksen maahan, elää hänessä kuitenkin edelleen pieni kerettiläinen. Ohjaamisen sijaan hän opettaa perustamassaan elokuvakoulussa ja auttaa näin edelleen houkuttelemaan ihmisiä noihin pimeisiin saleihin, joiden arvon hän niin innokkaasti koetti kieltää.
           

On toki mahdollista suhtautua intohimoisesti itseilmaisun muotoihin, joiden puitteissa haluaa itse vaieta, äärimmäisyyteen asti. Kun lukee tarpeeksi, menettää myös halunsa kirjoittaa. Tämänhetkinen yhteiskunta julistaa kuitenkin jokaisen oikeutta saada oma äänensä kuuluviin ja ilmaista itseään. Ei tarvitse kuin selata kansalaisopistojen kurssiesitteitä, ja pääsee jo selville meitä riivaavasta itsensä kirjoittamisen vimmasta: Minä kirjoitan elämääni tutummaksi, Muistot ja elämä sanoiksi ja tekstiksi, Sanataidetta itsetuntemuksen avuksi… Yleisiä luovan kirjoittamisen kursseja löytyy myös sivukaupalla. Myöntämällä ihmisen arvo nakerretaan kuitenkin taiteen arvoa. Jokainen ihminen on ehkä laulun arvoinen, mutta kirjallisuus ei ole puhtaan relativistista eikä jokaisen kirjallinen ääni ole yhtä arvokas. Mikään ei ole yhtä surullista kuin harrastajakirjoittaja, joka ei ymmärrä palvelevansa kirjallisuutta parhaiten vaikenemalla.
           

Bartlebyssa ja kumppaneissa on useampi tarina henkilöistä, jotka elivät täydellisen kirjallisen elämän, innoittivat ympärillään eläviä taiteilijoita, ymmärsivät kirjallisuutta syvällisemmin kuin kukaan toinen eivätkä koskaan kirjoittaneet riviäkään. Yksi heistä on Pepín Bello, todellinen hahmo, Bunuelin, Lorcan ja Dalín ystävä, joka ”on kulkenut taiteen historian läpi ilman kunnianhimoa, haluamatta saavuttaa ainoatakaan huippua.” Haluan ajatella, että tällaiseen elämään ajaa taito nähdä niin paljon arvoa muiden teoksissa, että itseilmaisu, ”oman äänen” julkituominen jää toissijaiseksi. Halu tulla parhaaksi mahdolliseksi lukijaksi ja katsojaksi jättää jalkoihinsa halun liittyä itseilmaisijoiden kaanoniin. Kansalaisopiston ohjaaja toki kannustaisi Belloa löytämään oman äänensä ja vakuuttaisi kirjallisten lahjojen käytön tekevän tämän elämästä täydempää. Ehkä Bello vastaisi samoin kuin hän vastaa haastattelijoilleen Bartlebyssa ja kumppaneissa: ”Olen kirjoittanut vain ystäville, jotta saisimme nauraa ja pilailla.” Vaikeneminen oli Bellon elämäntyö, hänen taideteoksensa.

           

Toisaalta itseilmaisun melulla pystyy turmelemaan paljon ohikiitävämpiäkin tilanteita kuin taiteellisia yritelmiä, jotka vain ovat usein ilmeisin ja pysyvin esimerkki. Olen harvoin tuntenut voimakkaampaa aggressiota kuin joutuessani katsomaan jotakin kaunista tai liikuttavaa sellaisen ihmisen seurassa, joka ei osaa vaieta näkemästään. Tiedostin todella ihmisten kyvyn tuottaa pettymyksiä ja ahdistusta, kun havaitsin lapsuudenystäväni perheen kärsivän sairaalloisesta tarpeesta huudahdella ääneen aina havaitessaan jotakin omaa silmäänsä miellyttävää. Nimeämällä aavemaisen sinertävän kuunvalon hangella tai häivähdyksen revontulista puhuja ottaa maiseman omakseen, latistaa sen sanallisen määrittelyvaltansa alle ja esittelee omaa kauneudentajuaan ja havainnointikykyään. Ympäröivät ilmiöt eivät toki siitä miksikään muutu, vaan hehkuvat omaa planetaarista vierauttaan yhtä välinpitämättöminä kuin siihenkin asti, mutta inhimillinen kokemus niistä vääntyy uuteen muotoon.
           

Esteettinen kiljahdus tavoittaa kohteestaan vain häviävän osan, mutta ainakin se otsikoi tuon pienen viipaleen ilmaisijansa tiliin ja kiillottaa tämän kilpeä henkevänä yksilönä. Sukua kiljahtelijalle on myös määrittelyvimmasta kärsivä taidesnobi, jonka on mahdotonta kohdata minkäänlaisia taideteoksia alkamatta tuottaa niitä erittelevää, määrittelevää ja lokeroivaa taidepuhetta. Snobi on kykenemätön vain katsomaan, vaan hänen on osoitettava todella ymmärtävänsä taideteosta, jottei vaikuttaisi kuuluvansa yleisöön, joka jää katsomaan taidetta sanattomana, hämmennyksen vallassa. Snobi ja kiljahtelija eivät pysty tuntemaan Rimbaudin tai Tarrin tarvetta vaieta maailman edessä, vaan heidän oma äänensä kruunaa heille jokaisen esteettisen kokemuksen kuin tillitupsu katkarapuvoileivän. (Myönnän toki oleva yliherkkä, ehkä sairaskin, tunnen syvää epäluuloa myös ihmisiä kohtaan, jotka tallentavat elämänsä vähänkin sykähdyttävät hetket valokuvaamalla, sillä he osoittavat huono makua kieltäytyessään unohtamasta ja unohtumasta). Eivät he enkä minä, allergikko ja neurootikko, joka sekä syyllistyy samoihin synteihin ja vielä sortuu sanoihin heitä kuvaillakseen, toki ole pahoja, vaan pohjattoman inhimillisiä. Joskus omasta kallisarvoisesta äänestään luopuminen vaikuttaa vaativan lähes yli-inhimillisiä kykyjä, aistia, jolla voi havaita maailman pyhyyden.

           

Puheen ja taiteentekemisen yhteys näyttäytyy hienoimmillaan Tarkovskin elokuvassa Andrei Rublev, jossa munkki ja ikonimaalari Andrei samaan aikaan lopettaa taiteensa harjoittamisen että antaa vaikenemislupauksen. Andrein sulkeutumisen taustalla on toki ihmisen tappamisesta seuraava kauhistus, hänen rikoksensa ei ole sanasaaste vaan toisen hengen riistäminen, mutta hahmona Andrei on tarkkailija, joku joka katsoo maailmaa sen sijaan, että pyrkisi jatkuvasti määrittelemään omaa paikkaansa siinä. Kun hän ei katso olevansa maailman arvoinen, hän erottaa itse itsensä sanallisesta yhteydestä. Lopulta Andrei alkaa sekä puhua että maalata. Sanat ja taide ovat samaa ykseyttä, samaa ilmaisun piiriä.

             

Ortodoksikristitty munkki Andrei ei ehkä ole paras mahdollinen sanan epäilijä, niin tiukassa sana ja kirjoitus istuvat Lähi-idän monoteistisissä uskonnoissa, vaikka vaikenemisen lupaus äärimmäisenä hartaudenharjoituksena niiden välineistöön kuuluukin. Perimmäinen epäluulo kieltä kohtaan löytyy syvemmältä idästä, Kiinan ja Japanin zen-buddhalaisuudesta, jossa kaikenlaisen käsitteellistämisen katsotaan asettuvan esteeksi läsnäolon tielle. Sanat ja käsitteet suistavat meidät abstraktioon, joka erottaa meidät maailman konkretiasta. Zenin mestarit eivät selitä tekstejä, vaan asettuvat kysymisen ja selittämisen ulkopuolelle. Opetuksissa oppilaiden yrityksen sanallistaa zeniä torjutaan toinen toistaan absurdimmin keinoin. Eräässä kertomuksessa munkki kysyy Dzao-dzozulta, mistä syystä ensimmäinen patriarkka tuli lännestä. ”Sypressipuu pihalla”, Dzao-dzozu vastaa. Munkki uskoo oppineensa jo jotakin zenistä ja kysyy ovelasti: ”Taidat  yrittää esittää sen objektiivisen todellisuuden keinoin?” ”En!” huutaa tähän opettaja. ”Mistä syystä sitten ensimmäinen patriarkka tuli lännestä?”, munkki kysyy uudelleen. ”Sypressipuu pihalla”, Dzao-dzozu vastaa. Yritys käsitteellistää se, että zen asettuu käsitteellistysten ulkopuolelle on jo abstraktia, sukua harhauttaville sanoille. Esteettinen kiljahtelija ja taidesnobi tuskin olisivat zen-mestarin lempioppilaita.
           

Hiljaisuuteen ja vaikenemiseen liittyy usein hiljaa ja varovasti jonkinlainen itsensä hävittämisen ja nöyryyden ajatus. Zen-buddhalaisuus on yhtä allerginen minuuden ajattelemiselle, valikoitujen ja hämäävien muistokokoelmien asettamiselle itsensä määreeksi kuin se on allerginen sanoille ja käsitteellistyksille. Bartlebyn ja kumppaneiden vaikenevilla kirjailijoilla on mitä mielikuvituksellisimpia syitä paeta kirjoittamistaan, mutta eniten heitä tuntuu yhdistävän ajatus itsestään ei-minään, toive hävitä. Tämä voisi ajatella käyvän ilmi jo heidän yhteisestä nimestään, kuihtuihan Melvillen Bartlebykin hengiltä kieltäessään itsensä ja toimintansa kokonaan. Joukossa on kuuluisia katoajia, kuten Salinger ja Thomas Pynchon. Walser taas kirjoitti henkilöhahmoista, jotka olivat täysiä nollia ja toivoi itsekin olevansa heidän kaltaisensa, nolla, ei mitään. Clément Cadou taas puolestaan koetti unohtaa halunsa kirjoittaa siten, että kuvitteli elämänsä loppupuolen olevansa huonekalu. Jotkut heistä tappoivat itsensä, mieluiten niin, ettei heistä jäänyt jälkeäkään.   

           

Suuntaus voi vaikuttaa huolestuttavalta, sellaiselta kohtalolta, jolta kirjailijaraukat olisi ollut parasta pelastaa. Olihan heidän omanarvontuntonsa maassa ja minäkuvansa pahinta mahdollista negatiivista laatua. Kyse ei kuitenkaan ole yksittäisistä konkreettisista kohtaloista vaan suunnasta, tendenssistä, joka kohdistuu pois minästä ja itsensä manifestoinnista, äänestä joka rakentaa esitystä tärkeästä ihmisestä, kirjailijasta, intellektuellista, jostakusta joka vaatii kirjoituksellaan toisten aikaa ja huomiota omakseen. Tämä suuntaus on lähellä vaikenemisen estetiikan ydintä.
           

Hämmentävää ilmiötä voi ehkä yrittää hahmottaa hämmentävän ajattelijan avulla. René Girard on kummallinen teoreetikko, antropologi, kirjallisuudentutkija ja uskontotieteilijä, joka ei kainostele antaa omille kirjoituksilleen niiden ansaitsemaa painoarvoa: Girard ei väitä ainoastaan käsitteellistävänsä akateemisen mielenkiinnon kohteena olevia ilmiöitä vaan tarjoavansa ratkaisua ihmiskunnan perimmäiseen ongelmaan. Girardin mukaan meitä riivaa niin sanottu mimeettinen halu, pyrkimys tavoitella sitä, mitä toisilla on nimenomaan siksi, että se on jonkun toisen. Punaisesta hiekkalapiosta tulee äärimmäisen kiinnostava heti kun se on toisen taaperon käsissä, vaikka se hetki sitten oli mielenkiinnoton. Iän myötä hiekkalapio voi muuttua myös abstraktimmaksi, kuten erehtymättömäksi sisustusmauksi, kansalliseksi ylemmyydeksi tai vaikkapa kirjailijuudeksi, huomionarvoisen erityisihmisen statukseksi.

Kun toiset haluavat sitä, mikä on meidän, tulemme Girardin mukaan onnellisiksi, koska se osoittaa meidän olevan tärkeitä,  arvokkaita, jonkin merkityksellisen omistajia. Samaan aikaan meidän on kuitenkin huolehdittava siitä, että jäljittelijämme pysyvät meidän alapuolellamme, meitä vähäisempinä. Mimeettisessä halussa tärkeää on, että jäljittelijän pyrkimys kohti malliaan ja mallin pyrkimys painaa jäljittelijänsä maahan johtaa kierteeseen, jossa alkuperäinen halun kohde katoaa näkyvistä. Jäljittelijä ei enää halua sitä, mikä mallilla on, vaan haluaa olla malli. Mallin taas täytyy järjestelmällisesti kieltää se, että hän ja malli ovat oikeastaan vain kaksi tavattoman samankaltaista ihmistä, jotka kamppailevat tyhjästä statusesineestä. Mimeettinen konflikti on aina läsnä, kun ihmiset kieltävät toistensa ihmisyyden. Koska erityisasemaa ei ole, sen säilyttämiseksi on käytettävä äärimmäisiä keinoja, jotka vaihtelevat työpaikkakiusaamisesta kansanmurhaan.

Girardille tie ulos kateuden ja väkivaltaisten konfliktien kierteestä on omasta erityisyydestä luopuminen. Kun en voi olla enempää enkä vähempää kuin ihminen, en kohottaa itseäni enkä tulla miksikään paremmaksi kuin ihmiseksi, voin myös lakata polkemasta toisia omassa ahdistuksessani olla jotakin tärkeämpää kuin he ovat. Girard kruunaa hämmentävyytensä heittämällä vielä sekaan oman radikaalin ja antikirkollisen tulkintansa kristinuskosta: mimeettisen halun ulkopuolelle voi asettua parhaiten muuttumalla Kristuksen jäljittelijäksi, joka ei tee tekojaan itsensä, vaan jonkin laajemman päämäärän tähden. Girardille ihminen on liiaksi halunsa riivaama, jotta voisi todella pelastaa itsensä väkivaltaisilta taipumuksiltaan ilman kristinuskoa tukipuunaan. Oman patologisen sentimentaalisuuteni ydin on siinä, että haluan kuvitella ihmisen voivan olla Pepín Bellon kaltainen jo omillaan. Vila-Matasin Marcellolle hänessä hätkähdyttää kunnianhimon puutteen lisäksi ”hänen täydellinen vilpittömyytensä, aivan kuin hän tietäisi, että se on ainoa todellinen keino kunnostautua.”

Tässä itsestään luopumisessa piilee se vaikenemisen kauneuden ydin, jota yritän epätoivoisesti tonkia Vila-Matasin kujeilevan kirjan sivuilta. Vaikenija joka luopuu kirjailijuudestaan, näkyvyydestään, asemastaan, oman kirjoituksensa ja ilmaisunsa tärkeydestä ja antaa maailman soida äänensä hiljaisuudessa on ihminen, joka tunnustaa oman vähäisyytensä ja ihmisten perimmäisen samankaltaisuuden, näkee pyhyyden siinä ettei itse ole mitään. Kansalaisopistoajattelu, siis käsitys siitä, että jokaisen ääni on yhtä arvokas, on etäisessä yhteydessä itsetuntopuheeseen. Vakuuttuneisuus omasta hyvyydestään, kauneudestaan, pystyvyydestään ja arvokkuudestaan vaikuttaisi erilaisten self-help-oppaiden mukaan olevan edellytys säilyä ylipäätään hengissä. Pyhä mitättömyys ei ole itsevihaa vaan kykyä katsoa itsensä ulkopuolelle.

Pohjimmiltaan vaikeneminen ei edes vaadi konkreettista hiljaisuutta. Bartlebyn ja kumppaneiden kaikki kirjailijat eivät suinkaan ole mykkiä. Osa heistä pakenee kaikkea kirjoittamista, eräs taas kirjoittaa hienovireisen vivahteikasta päiväkirjaa, ehdotonta kirjallista helmeä, joka on täydellisen riittävä kanava hänen luomisvoimalleen. B. Traven ja Julien Gracq (jälleen todellisia hahmoja, joista varsinkin Traven vaikuttaa täysin keksityltä) taas pakenevat kirjailjuutta. Eläessään Traven piiloutui kymmenien salanimien ja omituisten kaksoisroolien taakse saadakseen olla rauhassa. Hänen todellisesta henkilöllisyydestään ei vieläkään olla varmoja. Gracq taas eli ehdottoman vaatimattoman, pienen ja hiljaisen elämän eristäytyneenä kodissaan ja kuoli yhtä hiljaa kuin elikin. He kirjoittivat, mutta olivat vapaita aseman ja tunnustuksen tavoittelun perisynnistä.

Uskossani ihmisen kykyyn murtua itse riittävään nöyryyteen kanssaeläjiensä edessä joudun kuitenkin kohtaamaan mahtavia vastustajia, joista ehkä suurin on Dostojevski. Karamazovin veljeksissä hän ei enää välitä kirjoittaa romaania (sillä Karamazovin veljeksillä ei pohjimmiltaan ole paljoakaan tekemistä kaunokirjallisuuden kanssa), vaan vyöryttää hallitsemattomana näkynä esiin kaiken mitä on maailmasta ajatellut aivan kuin ehtiäkseen askelen edelle kuolemaa, joka koittikin pian teoksen julkaisun jälkeen. 

Teos on puhtaan girardlainen saarna, joka vaatii ihmistä tilille statuksenkaipuustaan ja halustaan tulla nähdyksi ja ihailluksi. ”Haaveileva rakkaus janoaa pikaista sankaritekoa, joka palkitaan heti ja jonka kaikki näkevät, […] uhrataan henkikin, kunhan asia vain ei pitkittyisi vaan tapahtuisi nopeasti ikään kuin näyttämöllä ja että kaikki katsoisivat ja kiittelisivät. Toimiva rakkaus on työtä ja malttia, muutamille kokonainen oppi. Mutta sanon edeltäpäin, että sinä hetkenä, kun te huomaatte, että kaikista ponnistuksistanne huolimatta ette ole lähestynyt päämääräänne […] huomaatte selvästi yllänne Jumalan ihmeitätekevän voiman,” julistaa kuoleva luostarinvanhin. Dostojevskille ei ole vaihtoehtoa ilman Jumalaa. Dostojevskin maailmassa edes pyhä luostarinvanhin ei pystyisi kumartamaan kolmesti maahan saakka häntä loukanneen Dmitrin edessä ilman Jumalan apua.

Luostarinvanhimman raamatunselityksessä piilee kuitenkin pohja sille, mitä voisi kutsua luopumisen ja vaikenemisen kauneuden eroksi. Meidän ei lopultakaan ole kovin vaikeaa luopua asioista, puhdistua, nöyrtyä, heittää pois. Muutama vuosi sitten erilaisissa medioissa kiertänyt sadan tavaran haaste, joka kehotti ihmisiä heittämään pois kaiken muun paitsi sata elämänsä kannalta tärkeintä esinettä oli suurmenestys, jos ei nyt konkreettisena elämänohjeena, niin ainakin tarinana ja mediaspektaakkelina. Olen myös itse jollakin tavalla koukussa konfliktien ratkeamisen ja kuormituksen poistumisen jälkeiseen tunteeseen. Olen harvoin ollut onnellisempi kuin palautettuani tyhjän yliopiston pääsykokeen. Oli selvää, etten voisi päästä sisään ja kaikki kokeeseen latautuneet merkitykset ja ahdistunut kieriskely ikään kuin sulivat pois. Kävelin Hakaniemen rannassa, ja päässäni humisi hiljaisuus ja valo. Olin riittämätön ja vapaa siitä merkitysjärjestelmästä, joka oli vielä puoli tuntia sitten sitonut minut itseensä. Vanha kunnon katharsis nosti päätään.

Aristoteleen alkuperäinen ajatus katharsiksesta, puhdistumisesta, liittyy toki tragedian katselemiseen. Kun katsoja kokee näytelmää seuratessaan pelkoa ja sääliä, hänen tunteensa puhdistuvat ja hän pystyy kokemaan niitä asianmukaisemmin omassa elämässään. Kognitiivisessa elokuvatutkimuksessa on innostuttu ajattelemaan katharsista jonkinlaisena hermoston reaktiona: katsellun konfliktin laukeamisesta seuraava aivokemiallinen tila tuottaa sen ylevöityneen tyhjyyden ja transsendenssin tunteen, joka on ominaista tragedisen taidekokemuksen jälkeiselle tilalle. 

Vaikka katarttinen kokemus vaikuttaakin pelkkää jännitystä suuremmalta, epäilen että seuraamme myös omaa elämäämme samalla tavalla kuin teatteria. Omien konfliktiemme ja vaikeuksiemme laukeaminen tuottaa jotakin katharsiksen tapaista puhdistumisen ja ylevöitymisen tunnetta. Se on emotionaalisesti viekoitteleva kokemus, joka saa meidät luopumaan yhä uudelleen ja uudelleen. Näytöksenomainen luopuminen, päätökset jättää jokin taakseen on tunteilla ladattua estetiikkaa, haaveellista samassa mielessä kuin Dostojevskin luostarinvanhin kutsuu puuskanomaisia lähimmäisenrakkauden tekoja haaveellisiksi. Luopumisen jälkeen alkaa hiljaisuus, omasta tärkeydestään vaikeneminen. Se on pohjattoman vaikeaa. 

Julia Forstén: Aika sulkea sateenvarjo

 Aika sulkea sateenvarjo

- WW2 -elokuvan kehitys Hollywoodin sotapropagandasta muoti-ilmiöksi

Auton tietä tukki kivimurska ja joka puolella säntäiltiin ja huudettiin. Monessa paikassa paloi, ja raunioituneiden talojen seinät olivat luhistuneet kasoiksi. Rungot olivat kallellaan. Savupommit seisoivat maassa kuin tulitikut. Pommi räjähti kumeasti jossain kaukana, ilmatorjunta-aseet paukkuivat, ja moottorit jylisivät. Lopulta lentokoneiden ääni kuului yhä vaimeampana ja toinen pommi räjähti jossain kauempana.

Tämän kaltainen kuvaus on viime vuosikymmenten aikana tullut turhankin tutuksi etenkin niille ikäpolville, jotka eivät kyseistä aikaa koskaan ole eläneet. Lainaus oli Sarah Watersin kirjasta Yövartio, joka tapahtuu missäpä muuallakaan kuin toisen maailmansodan aikaisessa Britanniassa.

Miksi me tunnistamme tämän kuvauksen näin hyvin? Jos siinä kerrottaisiin taistelusta miekoin ja musketein, emme pystyisi erottamaan onko kyseessä 30-vuotinen sota, vai Yhdysvaltain sisällissota. Mutta kun kuvataan raunioituneita rakennuksia ja lentokoneita sijoitamme tapahtumat saman tien toisen maailmansodan aikaiseen Eurooppaan, emmekä esimerkiksi Vietnamin tai Korean sotaan. Kiitos lukemattomien kirjojen ja elokuvien, toinen maailmansota on meille tutumpi kuin yksikään sota sitä ennen tai sen jälkeen. 1940 Hitler levitti suojaavan sateenvarjonsa Euroopan ylle, ja on kuin sitä ei olisi vieläkään suljettu.

Toisesta maailmansodasta on tullut eräänlainen muoti-ilmiö. Sitä tuputetaan meille jokaisen median kautta kaikissa muodoissa. Tuleeko se raja koskaan vastaan, jolloin liika on liikaa ja kaikki sanomisen arvoinen on jo sanottu? Hyvä esimerkki on nuorille suunnattu juutalaiskirjallisuus. Ensin oli Anne Frankin päiväkirja, joka löytyy maailma 10 luetuimman teoksen listalta, joka on arvokas aikalaistodiste juutalaisten tilanteesta ennen sotaa ja sen aikana, ja joka ehdottomasti ansaitsee paikkansa sillä korokkeella jolle se on asetettu. Mutta nyt saman tarinan voi lukea useilla eri nimillä ilman että mikään olennaisesti muuttuu. On Hanan matkalaukku, Lenan matka, Poika raidallisessa pyjamassa ja ehkä tuoreimpana Marcus Zusakin myyntimenestys Kirjavaras. Akateemiseen kirjakauppaan voisi perustaa oman hyllyn juutalaislasten tarinoille, aivan kuin emme voisi saada niistä tarpeeksemme.

Natseista puolestaan on tullut aivan oma genrensä. Heistä löytyy arvokas vastustaja jokaiselle toimintasankarille aina Indiana Jonesista Kapteeni Amerikkaan. Näissä tapauksissa ei puida natsien politiikkaa tai sodan syitä sen kummemmin, natsit vain esitetään väkivaltaisina ja pahoina, syynä kaikkeen kamalaan Euroopassa. Samalla tavalla uusnatsit riehuvat nuortenkirjoissa ja kuunatsit hyökkäävät suomalaiselokuvassa. Iltasanomien otsikossa Dome Karukoski valmistelee uuden natsielokuvan kuvauksia, ja viikonloppuna tv:stä tulee Quentin Tarantinon Inglorious Basterds. Viimeisimmät esimerkit osoittavat miten aiheen käsittely on muuttunut viimeisten vuosikymmenten aikana. Natsit ovat arkipäiväistyneet niin, että heistä voidaan tehdä jo pilkkaa ja melkeinpä sympaattisia. Natsit ovat viekkaasti hiipineet arkipuheeseenkin. Tiukkaa ihmistä voi kutsua tosi natsiksi, puhumattakaan englanninkielisestä termistä grammar nazi.

Toisen maailmansodan vaatetuskin on tullut tutuksi ja ujuttautunut arkipäivään. Täysin militarismiin perehtymätönkin varmasti tunnistaa kuvista SS-upseerin univormun, tai neuvostosotilaan hatun, ja ulkoiluvaateliikkeissä myydään Kongo-takkeja, kopioita toisen maailmansodan brittisotilaiden takeista, joita myöhemmin belgialaiset käyttivät taistellessaan Kongossa. Ilmiö toimii myös toisin päin muotia muokaten. Charlie Chaplin teki hammasharjaviiksistä muodikkaat, Hitler aiheutti sen ettei kukaan sen jälkeen ole uskaltanut kasvattaa sellaisia.

Toinen maailmansota ei ole ainoastaan arkipäiväistynyt, vaan tapahtumista etääntyminen on myös aiheuttanut jonkinasteisen muutoksen siinä, miten aiheesta puhutaan. Historian kouluopetus on muuttumassa analyyttisemmäksi, ja siinä tarkastellaan kylmästi suuria linjoja, syitä ja seurauksia, kun vielä 30 vuotta sitten pääpainona olivat sodan tapahtumat ja yksityiskohdat. Sotaa opetettiin kuin jonkinlaisena jännityskertomuksena, jossa Erwin Rommel, Erämään kettu, taisteli ovelasti Afrikassa, samalla kun natsit kiersivät Maginot linjaa Belgian rajalla – molemmat yksityiskohtia joita ei nykylukiokirjoista löydy. Toisaalta taas kun 70-luvun lapset leikkivät sotaa itsemaalattavilla pikku sotilailla, nykypäivän lapset pelaavat videopelejä kuten Call of Duty, Medal of Honour tai Battlefield 1942, joissa natsien aivot ammutaan pihalle, kirjaimellisesti.

Kuten kaikki muoti, myös kirjallisuuden ja elokuvien aihevalinnat ilmenevät sykleissä. 90-luvun grunge oli viimeinen omaperäinen pukeutumistyyli, ja sen jälkeen vaatemuoti on vain toistanut menneiden vuosikymmenten tyylejä. Aivan samalla tavalla syklisyys on havaittavissa historiallisissa tyylilajeissa, ja siinä mikä kiinnostaa suurta yleisöä. Renessanssi palasi antiikkiin, myöhemmin antiikki ponnahti esiin uusklassismissa, ja 2000-luvulla se saavutti uudestaan suuren suosion sellaisten teosten kuin Troija, Aleksanteri tai Percy Jackson ansiosta. Fantasiakirjallisuus saavutti ensimmäisen huippunsa 1960-luvulla, ja uudestaan Harry Pottereita seuranneessa valtaisassa fantasiakirjallisuuden aallossa, joka on taas laskenut, odottaen uutta tulemistaan. Jotkut teoreetikot menevät niin pitkälle, että sanovat kirjallisuudessa olevan vain 7 perusjuonta jotka vaihtelevat, mutta samat seitsemän juonta olisi löydettävissä myös elävästä elämästä ja historian tapahtumista. Mikään ei siis ole enää originellia. Näin ollen voidaan perustellusti myös puhua toisen maailmasodan muoti-ilmiöstä, joka on jo toistamiseen tullut ja mennyt.

Elokuvateollisuus, ja erityisesti Hollywood on ottanut toisen maailmansodan omakseen. Kun sota syttyi 1939, Hollywood kiinnostui aiheesta saman tien. Yleisesti Euroopan tapahtumat eivät kiinnostaneet Yhdysvaltoja, pikemminkin heidän sympatiansa oli Saksan puolella, joka amerikkalaisesta näkökulmasta taisteli pahaa kommunismia vastaan. Kuitenkin jo samana vuonna ilmestyi ensimmäinen toista maailmansotaa käsittelevä elokuva: Hitler – the Beast of Berlin. Tätä seurasi joukko Euroopan tilannetta käsitteleviä elokuvia, joissa natsit esitettiin paholaismaisina tappajina, ja elokuvien henki oli sotaa puolustava. Poliitikot pitivät sitä haitallisena propagandana, ja Hollywood joutui huonoon valoon. Kuitenkin -41 Pearl Harborin tilanteen myötä Yhdysvallat liittyivät sotaan, ja Hollywood käänsi valokeilansa majakan lailla kohti Tyyntä valtamerta. Vaikka todellisuudessa amerikkalaiset sotilaat suuntasivat myös Eurooppaan, elokuvista natsit unohdettiin hetkeksi barbaaristen japanilaisten vuoksi, ja filmit käsittelivät laajasti amerikkalaisten sotaa tyynenmeren saaristossa. Seurasi kahden vuosikymmenen pituinen aikakausi, jolloin Hollywood teki yhteistyötä Office of War Informationin kanssa, tuottaen pelkästään vuoteen -45 mennessä 800 sotaelokuvaa. Tänä aikana Office of War Information tarkasti kaikki käsikirjoitukset, saneli elokuvien esittämän propagandan, ja aiheet vaihtelivatkin kotirintaman kannustamisesta aina yleisen sotainnon ylläpitoon.

Hollywoodin raivo japanilaisia kohtaan on erityisen silmiinpistävää.  Elokuvissa nähtiin aika-ajoin hyviä saksalaisia, ja muutaman kerran jopa hyviä natseja, mutta hyviä japanilaisia ei nähty sota-ajan elokuvissa lainkaan. ”Ainoa hyvä japsi on kuollut japsi”, kenraali William Halseyn väitetään sanoneen, ja tämä käsitys on löytänyt tiensä Hollywood-elokuviin. Amerikkalaisten japanilaisille perustamia vankileirejä tai satojen siviilikohteiden pommituksia ei myöskään ole valkokankaalla nähty, ei sota-aikana eikä sen jälkeen. Elokuvat pakotettiin tiukaan muottiin, josta poikkeamisella oli seurauksia. Esimerkiksi Hitchkockin Sukellusveneen ja John Houstonin Tulkoon valkeus –elokuvan teatterilevitys estettiin vääränlaisten viestien vuoksi.

Propaganda koettiin tarpeelliseksi, sillä aiemman isolationismin myötä yleinen mielipide oli muuttunut sodanvastaiseksi ja välinpitämättömäksi eurooppalaisten ongelmia kohtaan. Elokuvapropagandan pääasiallinen tarkoitus oli kuitenkin puolustella sotaa ja osoittaa miten kunniakkaasti amerikkalaiset hoitavat taistelun. Elokuvat loivat lähes vaihtoehtoisen historian amerikkalaiselle sodankäynnille. Niin sanottuun hyvä sota –kaavaan kuuluu, että sota kuvataan jalona, taistelu esteettisesti kauniina, hyvän ja pahan välisenä. Tarinat kertovat sotilaista, lentäjistä, merimiehistä tai kotirintamalle jääneistä, mutta yhtäkaikki kiertyvät valkoisen miehen sankaruuden ympärille. Naispuoliset henkilöhahmot ovat sivurooleissa avustavissa tehtävissä; vaimoina, rakastajattarina, naisina jotka tukevat miestään ja siten välillisesti osallistuvat sotaponnisteluihin. Lisäksi sotilasyhteisöt esitetään sulatusuunina, jossa erilaisista taustoista tulleet miehet yhdistyvät yhteisten isänmaallisten tavoitteiden ja olosuhteiden pakosta. He osoittavat huomattavaa sankarillisuutta, itsekuria ja rohkeutta, ja jossain vaiheessa heidän tulee todistaa kykenevyytensä joko itselleen tai muille. Elokuvien yhteinen viesti oli OWI:n sanelemana: ”Amerikkalaiset taistelevat oikeutettua sotaa perustellusti, ja sotaa on syytä ylläpitää aina loistokkaaseen voittoon asti.”

Sodan päätyttyä vähitellen elokuvat muuttuivat vähemmän puolueellisiksi ja propaganda väistyi viihdearvojen tieltä. Tarinoihin tuli yhä enemmän ja enemmän romantiikkaa ja muita juonenkäänteitä, ja sotaa oli van yksi elementti taustalla. Kuuluisin esimerkki tällaisesta elokuvasta on Englantilainen potilas, joka on myös eurooppalaisen toista maailmansotaa käsittelevän elokuvatuotannon helmi.

Eurooppalaisista filmeistä mainittakoon se, että elokuva taiteen muotona oli kuolemaisillaan maailmansotien välisenä aikana, eikä se ottanut toipuakseen ennen kuin vuosikymmen sotien jälkeen. Eurooppalaiset ovat käsitelleet maailmansotia elokuvissa amerikkalaisia vaisummin. Valtaisat elokuvaspektaakkelit ovat loistaneet poissaolollaan, mutta sitäkin enemmän on tuotettu yksilöihin keskittyviä sankaritarinoita, tosin niitäkin harvahkosti. Aiheista tärkeimpiä ovat olleet holokausti ja natsien teot, sekä Vichyn ranska ja ranskan vastarintaliike. Natsisaksassa oli oma koneisto sotaelokuvien tehtailulle, ja samoin yllättäen Neuvostoliitossa on tehty enemmän elokuvia toisesta maailmansodasta kuin missään muussa Euroopan maassa. Britanniassa tuotettiin sodan alkuvuosina paljon vakoilujännäreitä, mutta niiden suosio hiipui sodan edetessä. Vuonna 1957 ilmestyi Silta yli Kwai joen, mutta vielä tänä päivänäkään ei ole nähty suurta brittiläistä elokuvaa, joka edustaisi eurooppalaista näkökulmaa sodan kulusta. Muista Euroopan maista lähes jokainen on kantanut oman kortensa kekoon tekemällä elokuvan oman maansa tilanteesta sodassa, mainittakoon kuuluisimpana puolalainen Pianisti. Hollywood on kuitenkin dominoinut tällä saralla aina alusta asti.

Toiseen maailmansotaan liittyvät sotaelokuvat saavuttivat huippunsa 60-luvun alussa, jolloin ne olivat 20 vuoden ajan olleet kaikkein suosituin elokuvagenre Yhdysvalloissa. Vähitellen aihe kuitenkin väistyi uusien, ajankohtaisempien aiheiden tieltä, kuten kylmä sota tai Korean ja Vietnamin kaltaiset kriisipesäkkeet. Lähes 40 vuoden ajan aihe pysyi käsittelemättömänä, ennen kuin -98 toinen maailmansota palasi valkokankaille entistä suurempana ja elävämpänä, ennennäkemättömällä tavalla kiitos kehittyneiden tehosteiden ja kuvaustapojen. ”Viimeinen oikea sota” teki toisen tulemisen ja palautti sekä yleisön että Hollywoodin kiinnostuksen aiheeseen.

Tänä samana vuonna ilmestyi sekä Steven Spielbergin yksi arvostetuimmista teoksista, suurelokuva Pelastakaa sotamies Ryan ja Terence Malikin Veteen piirretty viiva. Kumpikin kuvaa sotaa tavalla, joka poikkesi Hollywoodin aiemmasta tavasta käsitellä aihetta. Näissä elokuvissa sota nähtiin mielettömänä, ahdistavana maanpäällisenä Helvettinä, jossa kunnia ja sankaruus ovat kaukana totuudesta. Sankarin elämä saattoi päättyä vihollisen luotiin varoittamatta, eikä taistelua esitetty romantisoidusti. Veteen piirretty viiva ei tee eroa amerikkalaisten ja japanilaisten sotilaiden välille. Veteen piirretty viiva on myös merkittävä lajinsa edustaja siinä miten se poikkeaa sotaelokuvat konventioista. Filmissä ei ole varsinaista alkua tai eeppistä päätöstä, eikä keskikohdassa vauhdilla etenevää juonta, vaan se kuvaa enemmän sotilaiden ajatuksia ja ajoittain jopa filosofisia keskusteluja. Dialogi on harvassa ja sen korvaa kertojanäänet, jotka esittävät välillä jopa kriittisiä mietteitä sodasta. Vastakkain eivät ole hyvä ja paha, eikä pahaa edusta vihollinen, vaan sota itsessään. Kohtauksia säestää hento musiikki, joka rytmittää leikkausten vaihteluja, ja väliin upotettujen kauniiden luontokuvien ansioista teos saa jopa taide-elokuvalle tyypillisiä piirteitä. Siltikin sodan kauhut näytetään lähikuvissa verta ja ruhjoutuneita ruumiita säästelemättä, mikä on myös epätyypillistä varhaisemmille, taistelua kaunisteleville sotaelokuville. Malikin teos herätti yhdysvaltain asevoimien huomion, mutta pääsi julkaisuun muokkaamattomana, sillä se kaikesta huolimatta esittää Amerikan sodan voittajana.

Sotamies Ryanin ja Veteen piirretyn viivan lisäksi 1989 ilmestyi kaksi muutakin WW2-elokuvaa, ja tästä on lähtenyt tasainen nousu. Seuraavina vuosikymmeninä tuotettujen elokuvien taso ja vastaanotto on vaihdellut huomattavasti. Kuuluisin maailmansotaelokuva on ehkä  holokaustia kuvaava Schindlerin lista. Menestynein on näyttävästi mainostettu, vuonna 2001 ensi-iltansa saanut Pearl Harboria, joka osoittautui valtaisaksi kassamagneetiksi – ja sellaiseksi se oli tarkoitettukin. Elokuva palaa Hollywoodin kulta-ajan tyyliin, jossa urhea päähenkikö taistelee läpi elokuvan, selviytyen vain naarmuilla aina loppuun asti. Sodan syitä ei puida, eikä tekoja perustella. Verta ei näytetä, jolloin ikärajakin on matala. Raa’at japanilaiset pommittavat sotilaita ja siviilejä, ja amerikkalaisten kostotoimenpiteet ovat näin ollen oikeutettuja, mutta tietenkään amerikkalaiset eivät alennu samalle tasolle ja tekevät vahinkoa vain sotilaskohteille. Vihollinen saa opetuksen, ja jollain kieroutuneella tavalla yhdysvaltain sotahistorian suurin ja karvain tappio muutetaan elokuvassa voitoksi.

Toinen suuri vuosi on 2006, jolloin tuotettiin viisi sotaa käsittelevää elokuvaa, näistä tärkeimpänä elokuvapari Isiemme liput ja Kirjeitä Iwo Jimalta, jotka kuvaavat samaa taistelua kummankin osapuolen näkökulmasta. Samana vuonna ilmestyi myös poikkeuksellisen paljon toiseen maailmansotaan liittyvää kirjallisuutta. Suosion huippu oli kuitenkin vielä saavuttamatta, sillä tästäkin vielä kehitys jatkoi kulkuaan ja 2008 tehtiinkin jo 12 uutta sotaelokuvaa. Nyt tahti on kuitenkin alkanut jo hiipua, joten voiko muutoksen tulkita niin että toisen maailmansodan toinen sykli on tullut päätökseensä ja on aika antaa tilaa uusille aiheille? Jos aiheen suosiota mittaa elokuvien ilmestymistiheyden mukaan, niin silloin vastaus on kyllä.

Miten sodasta on riittänyt niin paljon kerrottavaa, ja miksi aihe on kiinnostanut ohjaajia ja kirjailijoita yhä vain? Jos yleisön kiinnostus ei vaikuttaisi aiheen käsittelyyn, Hollywood tuskin koskaan pitäisi taukoa sotaelokuvien tehtailusta. Luulisi että 1500 elokuvaa ja suunnilleen yhtä monta romaania ja sadat historiankirjat riittäisivät kattamaan kaiken mahdollisen, mutta ei. Erilaisia selityksiä ilmiölle on esitetty. Kolumnisti Terry Teachout toteaa toisen maailmansodan olevan elokuvantekijöille sama mitä kana on kokeille. Se on kuin tyhjä kangas jolle jokainen voi maalata minkä tahansa kuviteltavissa olevan kuvan. Aivan pureskelematta uusia teoksia ei kuitenkaan niellä. Kirjallisuuskriitikko Maria Lähteenmäki kritisoi Anthony Beeverin vasta julkaisemaa historiankirjaa Toinen maailmansota. ”Aiheesta on syytä kirjoittaa, onhan se suurin ihmisen aiheuttama katastrofi”, hän sanoo, mutta lisää aiheen olevan täysin loppuunkirjoitettu, ja että uutta on turha kirjoittaa ellei ole jotain uutta sanottavaa.

On myös ymmärrettävää, ettei toisen maailmansodan vaikutusta länsimaihin voi vain unohtaa. Sen tuomat uudet taiteensuunnat, aatteet, maantieteelliset muutokset, puhumattakaan kansakuntia yhdistävistä traumoista ovat kiistatta muokanneet kulttuurihistoriaamme, ja siinä valossa voidaan kysyä, onko nykypopulaarikulttuurissa mitään mikä ei juontuisi näistä tapahtumista. Mutta kun unohdetaan kulttuuriset aspektit ja tarkastellaan vain viihdeteollisuutta, toisen maailman käsittely on niin tavanomaista, että se lähestyy jo mielikuvituksettomuutta.

Asiasta valittavat erityisesti videopelien pelaajat keskusteluissaan internetissä. Sama vanha toisen maailmansodan miljöö ja aiheet alkavat jo kyllästyttää, ja pelintekijöiltä kaivataankin nyt uusia oivalluksia ja uusia aiheita, aivan kuten kirjailijoilta ja ohjaajiltakin.

Onko toistossa loppujen lopuksi kyse vain rahastuksesta? Aihe kiinnostaa ihmisiä, joten sillä saadaan myytyä tarina kuin tarina. Aiemmin mainittu Pearl Harbour elokuva ainakin oli tehty vain keräämään rahaa tekijöiden kassaan, ilman minkäänlaista sivistys- tai sodan käsittelyn intentiota. Eikä vain Hollywood-elokuvissa ole kaupallisuuden makua, toisella maailmansodalla rahastaminen toimii kaikkialla. Berliiniläinen hotelli mainostaa itseään näin: ”Rakennuksessa voi yhä edelleen nähdä seinillä jälkiä toisen maailmansodan aikaisista kranaateista” – hyvä syy lisätä 50 euroa yhden hotelliyön hintaan. Samalla idealla myös entisistä keskitysleireistä suurin osa on muutettu museoksi. Sisäänpääsymaksu on kohtalaisen pieni, mutta pelkästään Auschwizt-Birkenaun museossa käy vuosittain 1400000 turistia ihmettelemässä paikkaa jossa 130000 juutalaista sai surmansa. Tästä on eettisyys kaukana.

Hollywoodin syyt tuottaa näitä elokuvia löytyvät yhä edelleen propagandan liepeiltä. Vaikka OWI lakkautettiin vuosikymmeniä sitten, puolustusvoimat ja Pentagon tekevät yhä tiivisti yhteistyötä elokuvateollisuuden kanssa. Nykyaikaisten massiivisten sotaelokuvien teko vaati valtaisat kulissit, sotakoneita, aseita ja varusteita, joita puolustusvoimat ilolla lainaavat, kunhan saavat tutustua käsikirjoitukseen ja muokata sitä. Yhä edelleen sotaelokuvien toivotaan edistävän amerikkalaisen ”hyvän sodan” mielikuvaa kansalaisten keskuudessa. Epäonnistuneiden projektien kuten Vietnamin tai Irakin sodan vuoksi on ollut entistä tärkeämpää palata toiseen maailmansotaan, ”hyvään sotaan”, jossa taisteltiin urhoollisesti aina voittoon asti. Jos elokuvan viesti on vääränlainen, sotaa kritisoiva tai kyseenalaistava, se ei saa Pentagonin tukea ja filmin tekeminen vaikeutuu huomattavasti. Tässä on syy, miksi valtavirrasta poikkeavia amerikkalaisia sotaelokuvia on hyvin harvassa. Genrestä eroavan, rehellisemmän sotahistorian kuvaaminen jää edelleen eurooppalaisen elokuvateollisuuden harteille, ja jää nähtäväksi vastataanko haasteeseen koskaan.

Maailmansota-ilmiön tulevaisuus on vaikeasti ennustettava, mutta mielenkiintoista spekuloitavaa. 1995, kun sodasta oli kulunut 50 vuotta, Britanniassa juhlittiin tapahtumia näyttävästi. Dokumentit ja elokuvat seurasivat toinen toisiaan suurilla valkokankailla Lontoon keskustassa, erilaisia tapahtumia ja paraateja järjestettiin ja juhlallisuudet kestivät läpi vuoden. Keskiössä oli brittien periksiantamaton taistelu ja kunniakas voitto vihollisesta, mitä kritisoitiin myöhemmin erilaisten ihmisoikeusjärjestöjen toimesta, juhlallisuuksien unohtaessa sodassa kärsineet ja sodan todellisen luonteen. Vielä on mahdotonta ennustaa tuleeko samanlainen juhlahumu toistumaan kun sodan päätöksestä on kulunut täydet 100 vuotta, vai onko aiheesta päästy yli niin että päivää voidaan kunnioittaa vain nostamalla liput salkoon. Ainakin juuri nyt suunta näyttää siltä, että kiinnostus toiseen maailmansotaan on vähitellen hiipumassa.

On varmaa, että aiheesta tuskin koskaan päästään kokonaan yli, mutta ehkä olisi aika edes yrittää unohtaa vanhat traumat, kiivetä ylös juoksuhaudoista, sulkea Hitlerin sateenvarjo, ja antaa sateen vihdoinkin puhdistaa Eurooppa sodasta.

Lähteet:

Carl Boggs & Tom Pollard: Hollywoodin sotakone, Otava, Keuruu 2007

M. Paul Holsinger & Mary Anne Schofiel: Visions of war: WWII in popular literature and culture,

Bowling Green State University Popular Press, Ohio 1992

Geoff Eley: Finding the People’s war: Film, British Collective Memory, and 

                   World War II

American Historical Review, 2001 kesäkuu 

Terry Teachout: The war that never ends, what WWII movies tell us about America’s

                         only cultural consensus

The Wall Street Journal, Perjantai 4.9.2009, www.online.wsj.com

Eleftheria Thanouli: The Thin Red Line and the WWII Hollywood Tradition

Kinema Journal for film and audiovisual media, 2005 kevät, http://www.kinema.uwaterloo.ca/

Petteri Halin: Viimeisen hyvän sodan paluu: Pearl Harbor – kukkaroille pyrkivää Hollywood-historiaa

Wider Screen 1/2003, www.widerscreen.fi

www.rantapallo.fi/hotellit/berlinn-hotellit

http://en.auschwitz.org/m/